Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Manifesti

Olen kirjoittanut manifestin. Teksti on pääosin valmiina. On todennäköistä, että parantelen sitä vielä.

1. Metafyysiset kysymykset

Ihmistä on kautta historian askarruttanut kaksi suurta kysymystä: Miksi me olemme olemassa ja Kuka minä olen. Tämän lisäksi on tietenkin miljoonia muita kysymyksiä, jotka askarruttavat aika ajoin tai tavan takaa. Ne voivat yksilön omalla kohdalla olla hyvinkin vaikeita, vaikkapa omaan terveydentilaan tai läheisten ihmisten surullisiin kohtaloihin liittyen.

1.1. Olemassaolo

Valtaosa uskonnoista antaa selväpiirteisen vastauksen maailmankaikkeuden olemassaoloa koskevaan kysymykseen. Ihmiset ovat pitkän ajan kuluessa luoneet jumalat ja uskonnot nimenomaan vastaukseksi tähän ja moniin muihinkin ihmisiä jatkuvasti askarruttaviin kysymyksiin. Olemassaoloa koskeva kysymys on tärkeä, mutta uskonnot eivät siihen pysty tuomaan tyydyttävää vastausta.

Omasta mielestäni uskovaisuus on älyllistä epärehellisyyttä. Ihmisellä on paljon suurempi tosiasiallinen vastuu tekojensa seuraamuksista kuin uskontojen perusteella saattaisi kuvitella. Maapallo ei ole maailmankaikkeuden keskipiste. Avaruutta ja luomakuntaa ei luotu ihmistä varten. Ihminen on pienellä maapallolla vain yksi eläinlaji kaikkien muiden joukossa, mutta kaikesta päätellen tuhoisin ja siinä mielessä epäonnistunut.

Jokaisen, joka on todella kiinnostunut suurimmista maapalloa koskevista uhkakuvista, kannattaisi katsoa John Pilgerin dokumentti The Coming War on China (saatavana DVD-levynä). Se esitettiin Englannissa ITV-kanavalla joulukuussa 2016. Kyse on nopeasti kasvavasta ydinsodan uhasta. Tähän liittyen Einstein on sanonut, että hän ei tiedä millä aseilla kolmas maailmansota käydään. Sen hän kuitenkin tietää, että neljäs maailmansota käydään kepeillä ja kivillä.

Fyysikkojen vastaus tai pikemminkin selitys maailmankaikkeuden alkua koskevaan kysymykseen perustuu alkuräjähdyksen ideaan (tieteen versio luomiskertomuksesta). Uskon että teoria on matemaattisessa mielessä rakennettu pitävästi, se on siis matematiikan todellisuudessa tosi niillä oletuksilla, jotka teorian rakentamiseksi on tehty. Metafyysisessä mielessä se ei kuitenkaan selitä mitään. Oma maallikon käsitykseni on, että maailmankaikkeus on aina ollut olemassa. Miksi se on olemassa, on kysymys, johon ihminen ei koskaan tule löytämään pitävää vastausta.

Suppeampaan kysymykseen ihmisen ja ihmiskunnan olemassaolosta on helpompi vastata. Koska maailmankaikkeus on aina ollut olemassa ja kun tiedetään että avaruudessa tapahtuu valtaisa määrä erilaisia ilmiöitä, joista vain häviävän pieni osa tunnetaan, elämän syntyminen ihmisen ymmärtämässä mielessä on väistämätöntä. Vaikka elämän syntymisen todennäköisyys olisi miten pieni tahansa, maailmankaikkeudella on ollut aikaa rajattomasti sen synnyttämiseen.

Elämän syntymisen tarkoitusta luonnontiede ei pysty selittämään. Ihmiskunnan tai oman olemassaolonsa tarkoituksen ihminen joutuu keksimään joko itse tai valitsemaan toisten keksimistä.

Paras tietämäni filosofinen, metafysiikan vastaus olemassaoloa koskevaan kysymykseen on Hegelin esittämä. Selväjärkinen ja hyvin maltillinen selvitys Hegelin filosofiasta löytyy Adriaan T. Peperzakin paksusta kirjasta Modern Freedom (2001). Peperzak on tyypillisenä hollantilaisena erittäin kielitaitoinen ja lisäksi tavattoman hyvä kirjoittaja. Hän on laajasti perehtynyt Hegeliä koskevaan tutkimukseen sekä USA:ssa että useissa Euroopan maissa (aina alkukielellä).

Hegelin filosofia tiivistyy Hengen (der Geist) käsitteeseen. Henki vie omalla tavallaan maailmankaikkeuden kehitystä eteenpäin. Henki ei kuitenkaan ole Jumalan tapaan yliluonnollinen, vaan se on osa materiaalista maailmaa, materia tässä hyvin laajasti ymmärrettynä (aine, energia, informaatio, ja kaikki ne materian aspektit, joita ei edes tunneta - ei ehkä koskaan). Se on se muutoksia synnyttävä (alku)voima, joka hakee koko ajan oikeaa olemassaolon muotoaan ja kehiytyy auki kaikessa siinä, mitä maailmankaikkeudessa tapahtuu.

Hegelin filosofia tasapainoilee - mielestäni hyvin viisaasti - materialistisen ja idealistisen metafysiikan välillä. Se on sopusoinnussa puhtaasti materialistisen ajattelutavan kanssa. Se ei ole ristiriidassa minkään luonnontieteen tunteman säännönmukaisuuden kanssa. Hegel kuitenkin ajattelee, että maailman-kaikkeuden muuttumisessa on jonkinlainen tarkoituksenmukaisuus. Lisäksi hän ajattelee, että ihminen pystyy ymmärtämään tämän tarkoituksenmukaisuuden.

Jos kansanomaisesti sanotaan, Henki hakee korkeinta toteutumisen tapaa kokeilemalla, uudelleen ja uudelleen, vuosimiljardista toiseen. Maapallo ihmisineen on yksi näistä, luultavasti ziljoonista kokeiluista, joista emme koskaan tule saamaan mitään tietoa. Kokeilu maapallolla on kuitenkin päättymässä, tärkeimmät saavutukset on jo nähty. Olen Eero Paloheimon kanssa samaa mieltä, että maailmanloppu ei ole tulossa, se on jo alkanut. Loppu tulee kuitenkin vain tälle sivilisaatiolle, elämä muualla jatkuu.

Valtiollinen ja taloudellinen eliitti on tietenkin huolissaan tästä kehityksestä, mutta vieläkin enemmän se on huolissaan valistuneiden kansalaisten mielialoista. Vain tämä selittää sen valtaisan huomion, joka esim. Pariisin ilmastosopimukseen on valtamediassa kohdistettu. Titanic höyryää, orkesteri soittaa ja eliitti tanssii! Suomessa monet synnytysikäiset ovat jo omat ratkaisunsa tehneet.

1.2. Kuka minä olen?

Hannah Arendt on sitä mieltä, että ihminen pystyy helpostikin vastaamaan kysymykseen mikä minä olen. Sen sijaan ihmiseltä pysyy salassa vastaus kysymykseen kuka minä olen. Se paljastuu vain toisille ihmisille ihmisen toiminnan ja puheen välityksellä. Arendt viittaa vanhaan kreikkalaiseen uskontoon, jonka mukaan ihmistä seuraa koko hänen elämänsä ajan daimon, joka katselee maailmaa hänen olkapäänsä takaa, ja jonka pystyvät näkemään vain häntä vastaan tulevat (Hannah Arendt: Vita activa, Vastapaino 2002).

Tähän daimoniin liittyy käsite eudaimonia. Suomen kielinen Wikipedia sanoo tästä käsitteestä, että

Aristoteles käsitteli onnellisuutta (kreik. eudaimonia) kirjassaan Nikomakhoksen etiikka. Aristoteles oli sitä mieltä että onnellisuus on elämän päämäärä, ja niin kauan kuin yksilö pyrkii hyvyyteen, hyvät teot seuraavat itsestään tästä kamppailusta, tehden yksilöstä hyveellisen ja siten onnellisen.

Arendtin mukaan tämä (ilmeisesti standardi) esitys on virheellinen. Eudaimoniassa kyse ei ole henkilöstä vaan daimonista. Eudaimonia ei Arendtin mukaan tarkoita sen paremmin onnellisuutta kuin autuuttakaan: sitä ei voi kääntää eikä ehkä täysin selittääkään. Eudaimonia tarkoittaa sitä, että ihmisen yksilöllinen identiteetti, häntä koko elämän ajan seuraava daimon, joka näyttäytyy ja on näkyvä vain muille, voi hyvin.

Tämä ihmisen muuttumaton identiteetti paljastuu siis osittain toiminnassa ja puheessa ja muuttuu konkreettiseksi toimijan ja puhujan elämäntarinoissa. Tässä muodossa identiteetistä voidaan kuitenkin saada ote vasta kun se on tullut päätökseensä. Vastaus kysymykseen kuka minä olen voidaan muodostaa luotettavasti vasta sitten kun elämä on jättänyt ihmisen.

Vastaus kysymykseen Kuka minä olen? jää siis odottamaan vastausta, jonka joku muu ehkä - useimmiten ei - kertoo aikanaan elämäntarinan muodossa.

2. Moraalifilosofia

Filosofian ja filosofiatieteen välillä on suunnilleen samanlainen ero kuin säveltämisen ja musiikkitieteen välillä. Filosofiatiede parhaimmillaan voi olla hyvää filosofiaa, useimmiten se ei sitä ole. Sen anti voi silti olla merkittävä tieteen sisällä. Filosofian harrastajalle filosofiatieteellä on yleensä hyvin vähän annettavaa. Hyvän käsityksen filosofiatieteen tavasta lähestyä moraalifilosofisia kysymyksiä saa Juhani Pietarisen artikkelista Etiikka.

Minä en ole koskaan opiskellut filosofiaa, ja se varmasti näkyy teksteistäni. Kirjoitan filosofiasta mutta en oleta, että teksteissäni olisi mitään filosofisesti tärkeää. Kirjoittaminen on ollut minulle harrastus aivan samoin kuin musiikin kuuntelu.

2.1. Normien kehittäminen ja soveltaminen

Miten normit syntyvät ja miten ne perustellaan? Monet alan oppikirjat viittaavat Mooseksen kirjojen kymmeneen käskyyn ja vaikkapa YK:n ihmisoikeuksien julistukseen.

Mooseksen kirjojen käskyt ovat pääosin vanhentuneet. Vain suuret omaisuudet on todella vahvasti suojattu. Henkirikokset ovat rangaistavia vain rauhan aikana ja silloinkin ainoastaan ihmisarvoa todella kunnioittavissa maissa. Valehteleminen, varastaminen ja huoraaminen ovat vakiinnuttaneet asemansa osana länsimaista, yleisesti hyväksyttyä elämäntapaa. Muilla käskyillä ei ole enää merkitystä.

YK:n ihmisoikeuksien julistusta ei noudata yksikään maa maailmassa. Ei ainakaan Suomi. Esimerkiksi riittää yksi lainaus:

23. artikla. 1. Jokaisella on oikeus työhön, työpaikan vapaaseen valintaan, oikeudenmukaisiin ja tyydyttäviin työehtoihin sekä suojaan työttömyyttä vastaan.

Lisäksi voitaisiin luetella suuri joukko toisen maailmansodan jälkeen käytyjä pienempiä tai suurempia sotia, joita suurvallat ovat käyneet pieniä ja köyhiä maita vastaan. Mikään mahti maailmassa ei saa Yhdysvaltoja vastuuseen Vietnamin tai Irakin sodasta.

Valtioiden päämiehet kokoontuvat mielellään allekirjoittamaan yleviä asiakirjoja ja antamaan lupauksia merkittävästä taloudellisesta tuesta suurten katastrofien jälkeen. Annetut lupaukset ja sitoumukset yleensä unohtuvat heti kun valokuvat median "historialliseksi" määrittelemästä tapahtumasta on otettu.

Yleisten julistusten merkitys normien oikeuttamisessa on hyvin rajallinen. Yhteisöjen elämää ylläpitävät tapasovinnaiset normit ovat paljon tärkeämmässä asemassa. Ne joutuvat koetukselle jatkuvasti arjen vaikeuksien ja yllätyksellisyyden takia.

Normien kokonaisuutta tulisi lähestyä ihmisen arkielämän tasolta, jolloin kaikkein tärkeimmäksi kysymykseksi muodostuu: mitä ihminen todella tarvitsee elääkseen? Normien oikeuttaminen jakaantuu tällöin niukkojen ja runsaitten resurssien jakamiseen. Niukkojen resurssien jakamisessa tavoitteena on ihmisarvo, runsaitten resurssien jakamisessa tiedon vapaus.

Ihmisarvo on ylimmän tason tavoite, johon yhteiskunnallisen ja yhteisöllisen toiminnan normeja rinnastetaan. Normien on edistettävä ihmisarvon toteutumista. Useimmiten arkielämässä tulevat vastaan ongelmat, jotka koskevat niukkojen resurssien jakamista. Niitä ovat raha sinänsä ja kaikki rahalla hankittavat asiat kuten asunto, ravinto, vaatetus ja useimmat palvelut. Niukkoihin resursseihin kuuluvat lisäksi työpaikat mutta myös eräät immateriaaliset asiat kuten kunnianosoitukset, jne.

Kaikki resurssit eivät ole niukkoja. Tietoverkoissa välitettävä informaatio ei ole niukka resurssi. Sen jakamista ohjaa aivan toisenlainen ylimmän tason tavoite. Se on tiedon vapaus.

YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan sopimuksen mukaan:

19. artikla. 2. Jokaisella on sananvapaus; tämä oikeus sisältää vapauden hankkia, vastaanottaa ja levittää kaikenlaisia tietoja ja ajatuksia riippumatta alueellisista rajoista joko suullisesti, kirjallisesti tai painettuna taiteellisessa muodossa tahi muulla hänen valitsemallaan tavalla.

Ihmisillä on siis oikeus hankkia haluamiaan tietoja ja sen lisäksi vähintään yhtä merkittävänä oikeutena sananvapaus. Tietoverkkojen aikakaudella nämä oikeudet toteutuvat kokonaan toisella tasolla kuin sopimusta laadittaessa vuonna 1976. Internet on tehnyt tiedon vapaudesta todellisuutta siinä määrin, että monet sopimuksen allekirjoittaneista valtioista olisivat vastustaneet sopimusta, jos olisivat arvanneet mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Ihmisarvo ja tiedon vapaus eivät toteudu ilman ponnistelua. Tasa-arvoa ja tiedon vapautta koskevia normeja on määriteltävä, niistä on keskusteltava, niiden kunnioittamista ja toteuttamista on vaadittava. Normit eivät koskaan tule valmiiksi. Jollekin tasolle vakiintuneet ihmisarvo ja tiedon vapaus muodostavat tason, jolta ponnistetaan ylös päin.

Käsittelen ihmisarvoa ensin yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden yleisenä mallina ja sitten tarkemmin elämän välttämättömyyksien turvaamisena. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus on niukkojen resurssien jakamisessa sovellettava ajattelutapa, jota voi hyödyntää hyvinkin erilaisilla elämän alueilla.

Tiedon vapautta käsittelen viimeisessä kohdassa ja kutsun sitä informaatiofilosofiaksi. Se on hyvin läheistä sukua kaikille niille ajatuksille ja hankkeille, joiden pohjalta Internet-verkkoa on kehitetty.

*****

Suomessa ihmisarvon toteutuminen täytyisi niukkojen resurssien jakamisessa tulisi ottaa vakavasti. Mainitsen heti alkuun yhden esimerkin osoituksena siitä, miten kaukana olemme tasa-arvon toteutumisesta ja itse asiassa koko käsitteen syvällisemmästä ymmärtämisestä.

Suomessa sääolot ja lämpötila vaihtelevat suuresti. Sen vuoksi jokainen tarvitsee välttämättä kohtuullisen asunnon. Oikeus asuntoon tulisi määritellä subjektiiviseksi oikeudeksi, jota ei voisi vaihtaa rahaan eikä mihinkään palveluun tai hyödykkeeseen. Oikeudesta ei toisin sanoen pääsisi eroon muutoin kuin kuolemalla. Kyseessä olisi Michael Walzerin tarkoittamassa mielessä vaihtokelvoton valuutta.

2.2. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus

Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus koskee niitä periaatteita ja normeja, joiden mukaisesti yhteiskunnallinen elämä tulisi järjestää. Länsimaissa sovellettaville normeille on yhteistä se, että ne ovat valkoisten, varakkaiden, keski-iän ohittaneiden miesten laatimia. Realiteettien taju ei yleensä ole ohjannut normien määrittelemistä. Varakkaat miehet ovat aina kehittäneet sekä lakeja että normeja suojellakseen omia etujaan.

Kirjoitin oikeudenmukaisuudesta Päivi Pekkarisen kanssa artikkelin vuonna 1995.  Sittemmin olen lukenut David Millerin kirjan Principles of Social Justice (2003). Sovitan tässä yhteen artikkelin ja kirjan tärkeimmät käsitteet. Ne ovat sisäkkäisiä siinä mielessä, että ensin otetaan huomioon tasa-arvo, sitten sovelletaan oikeudenmukaisuuden vaatimuksia ja lopuksi mietitään mahdollista kohtuullistamista.

Tasa-arvo on pohjimmiltaan syrjimättömyyttä. Jokaista tulisi kohdella yhtäläisin perustein erilaisia etuuksia ja seuraamuksia määriteltäessä.

Tasa-arvo ei tarkoita resurssien jakamista tasan. Taloudellinen tasa-arvo on reiluutta. Rikkaimmat eivät saisi saada erityiskohtelua. Rahan eli universaalin valuutan avulla ei saisi saalistaa kaikkia muita etuuksia (koulutusta, terveyspalveluja, virkoja, oikeuslaitoksen palveluja, ääniä vaaleissa, jne.). Toisaalta köyhimmillekin pitäisi kaikissa olosuhteissa turvata kohtuullisen elämän edellytykset.

Sukupuolten välistä tasa-arvoa voidaan toteuttaa "sulkemalla silmät" virkaa hakevien sukupuolelta. Joskus hakemukset työpaikkoihin tai käsikirjoitukset kirjoituskilpailuihin jätetään nimettöminä.

Terveydenhuollossa hoitoon tullutta tutkitaan yhtäläisesti ikään, sukupuoleen, varallisuuteen, rotuun jne. katsomatta. Työpaikoilla johtajia, keskiporrasta ja suorittavaa porrasta käsitellään palkkauksessa samojen periaatteiden mukaan. Perheessä lasten osalta syrjimättömyys voi tarkoittaa kaikkien lasten (omat ja ottolapset, erilaisen etnisen taustan omaavat lapset) ottamista huomioon kaikissa hoivaa ja resursseja koskevissa tilanteissa.

Alueellinen tasa-arvo on näkökohta, jota voidaan soveltaa monilla elämän alueilla. Terveydenhuollossa kyse on siitä, että paikkakunnasta riippumatta henkilön on saatava yhtä hyvää palvelua kuin muillakin vertailukelpoisilla paikkakunnilla. Pitkien välimatkojen aiheuttamia ongelmia ei voida kokonaan poistaa mutta niitä voidaan lievittää.

Suomea pidetään tasa-arvon mallimaana. Todellisuudessa suurella vaivalla saavutetusta vähäisestäkin tasa-arvosta ollaan etääntymässä. Epätasa-arvo lisääntyy kaikilla yhteiskunnan sektoreilla. Syinä tähän ovat politiikan muuttuminen teatteriksi ja demokratian alkeellisuus.

Oikeudenmukaisuus sovittaa yhteen tarpeet/ansainnan ja käytettävissä olevat resurssit. Kyseessä on siten ensinnäkin yksilöllisten tarpeiden ja erityispiirteiden huomioon ottaminen palveluja, palkkioita tai seuraamuksia määriteltäessä.

Palkanmaksussa lähtökohtana ovat todelliset ansiot työtehtävien suorittamisessa. Terveydenhuollossa lähtökohdaksi otetaan hoidon todellinen tarve. Lastenhoidossa lasten todelliset tarpeet.

Tarve/ansainta ei kuitenkaan yksin määrittele yksilön saaman palvelun tai palkkion suuruutta. Käytettävissä olevat resurssit on pakko ottaa huomioon ennen kuin lopullinen, resurssien kohdentamista koskeva päätös tehdään.

Palkanmaksussa loistavinkaan työsuoritus ei voi olla perusteena koko palkkapotin kohdistamiseen yhdelle henkilölle. Kyse on tasapainoilusta kiinteän peruspalkan ja suoritusperusteisen lisäpalkkion välillä. Peruspalkka määrittelee kyseisissä tehtävissä vähimmäistason palkkaukselle.

Terveydenhuollossa on useinkin tilanteita, joissa lääkkeet, menetelmät ja teknologia voisivat lähes rajattomiin tarjota uusia, ehkä ennen kokeilemattomia mutta samalla entistä kalliimpia hoitokeinoja. On välttämättä otettava huomioon toisten potilaiden tarpeet ja käytettävissä olevat määrärahat ja sillä perusteella määriteltävä kalleimmille hoidoille kokonaiskustannusten ylärajat. Jossain vaiheessa hoito on voitava lopettaa, siirtyä oireiden lievittämiseen ja lopulta turvata ihmiselle inhimillinen kuolema.

Perheessä lasten hoitaminen, ruokkiminen ja vaatettaminen ovat pääsääntöisesti tarveperusteisia. Ruokaa lautasille annostellessaan vanhemmat eivät varmastikaan ajattele oikeudenmukaisuuteen liittyviä näkökohtia. Lapsille annetaan ruokaa todellisten tarpeiden mukaan. Harrastusten valinnassa ja rahoittamisessa, muotivaatteiden ostamisessa, viihdepalveluissa ja vaikkapa ulkomaanmatkoissa tilanne on jo erilainen. Perheen käytettävissä olevat varat on pakko ottaa huomioon.

Kohtuus on viimeiseksi sovellettava harkinnan taso. Siinä selvitetään onko erityisiä perusteita suurentaa tai pienentää yksilölle tulevaa, edellä esitetyn logiikan mukaisesti määräytyvää palvelua, palkkiota tai seuraamusta.

Oletetaan, että potilas pyrkii kolmatta kertaa keuhkosyövän edellyttämään leikkaukseen mutta tiedossa on, että hän on jatkanut tupakointia lääkäreiden jyrkästä kiellosta piittaamatta. Tällaisessa tilanteessa potilas pitäisi pystyä ohjaamaan yksityisen sektorin puolelle ostamaan hoitoa omalla kustannuksellaan.

Vastakkaisen suuntaisena esimerkkinä toimii hyvin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus. Ensimmäisenä paikalle tulleita palomiehiä johtanut henkilö tajusi varmasti hyvin pian, viranomaisten salailusta huolimatta, että sammutustoimista ei säteilysairauksien takia monikaan selviäisi hengissä.

Hiukan vastaavanlainen tilanne oli World Trade Centerin kaksoistornien sammuttamisessa. Riskit olivat valtavat ja monet sammuttajista kuolivat sen vuoksi, että viranomaiset eivät kyenneet organisoimaan asianmukaisesti niin massiivisia pelastustoimia.

Myös Suomessa monet poliisit, savusukeltajat ja muut vastaavanlaisissa tehtävissä työskentelevät  panevat itsensä alttiiksi vakaville tapaturmille ja hengen menetykselle. Vahinkoja on sattunutkin, mutta toistaiseksi ei niin vakavia kuin edellä mainitut.

Tällaisissa tilanteissa oikeus ja varsinkin kohtuus ilmiselvästi vaatii, että asianomaiset henkilöt saavat niin hyvää hoitoa kuin kansakunta pystyy tarjoamaan.

3. Yhteiskuntafilosofia.

Käsittelen tässä yhteiskuntafilosofiaa hyvin rajallisesti. Keskityn elämisen välttämättömyyksien turvaamiseen, joukkotyöttömyyteen ja demokratiaan.

3.1. Elämisen välttämättömyydet

Saksalaissyntyinen, Amerikkaan natseja paennut filosofi Hannah Arendt jakaa ihmisen toimeliaisuuden aktiiviseen elämään (vita activa) ja hengen elämään (vita contemplativa). Aktiivisen elämän hän jakaa edelleen työhön, valmistamiseen ja toimintaan.

Työllä (labour) Arendt tarkoittaa sellaista elämisen välttämättömyyksien turvaamiseksi tehtävää työtä (raadantaa), jota myös eläimet tekevät. Valmistamisella (work) Arendt tarkoittaa pysyvän rakennetun ja esineellisen ympäristön tuottamista, jonka jätämme enemmän tai vähemmän valmiina jälkipolville. Toiminta (action) ei käytä materiaa eikä kuluta (sähkö)energiaa, se on politiikkaa (yhteiskunnallista toimintaa) ja puhetta.

Englannin kieltä ymmärtävät huomaavat, että Arendtin käsitteet ja suomen kieliset termit menevät kummallisella tavalla ristiin. Suomen kielessä sana työ tarkoittaa suunnilleen kaikkea mahdollista tekemistä (erottelua käsitteiden labour ja work välillä on vaikea kääntää) ja Arendtin termien täsmälliseen esittelyyn tarvittaisiin sivukaupalla tekstiä. Suomen kieli on kirjakielenä varsin nuori, osin keinotekoinen ja käsitteistöltään hyvin köyhä - valitettavasti.

Näistä kolmesta mielenkiintoisin tässä yhteydessä on työ, sillä sen varaan perustuu elämän jatkuminen. Koska kyseessä on todella elämisen välttämättömyyksien turvaaminen, sen tulisi näkyä tavassa, jolla järjestämme yhteiskunnan toiminnan. Kaikilla suomalaisilla tulisi olla subjektiivinen oikeus asuntoon, vaatetukseen ja ravintoon. Jos nämä oikeudet turvattaisiin, perustulon toteuttamisen edellytykset muuttuisivat täydellisesti.

Tähän mennessä en ole sanonut vielä sanaakaan oikeuksien turvaamisen tasosta ja kansalaisilta edellytettävästä osallisuudesta. Lähtökohtana on, että jokaisen kykenevän tulee osallistua omien kykyjensä mukaan yhteiskunnan ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Työstä voi kieltäytyä, mutta se ei tapahdu ilman seuraamuksia. Runsaampi osallistuminen tuottaa korkeamman elämisen tason.

Myös totaalikieltäytyjä voisi saada asunnon, ravinnon ja vaatteet, mutta asuntona olisi yhteisasuntola ilman muita mukavuuksia kuin sisävessa käytävän varrella ja yhteiskäytössä oleva suihkuhuone, vaatteet olisivat samaa tasoa kuin Maon aikana Kiinassa ja ravinto olisi samaa luokkaa kuin vankiloissa. Jokainen saisi kuitenkin katon päänsä päälle ja riittävän lämmityksen pakkasella.

Perheellisille, työkykyisille ja työhön osallistuville tulisi turvata asianmukaiset perheasunnot ja riittävä korvaus työstä, jotta lapset pystyisi kasvattamaan ja kouluttamaan ilman suurempaa huolta tulevaisuudesta.

Vammaiset, sairaat ja kaikki muutkin pätevästä syystä estyneet vapautettaisiin varsinaisesta työvelvollisuudesta. Jokaisella olisi silti oikeus osallistua merkitykselliseen työhön kykyjensä mukaan.

Suuri muutos nykytilanteeseen verrattuna olisi se, että asuntotuotanto irrotettaisiin suurelta osin markkinamekanismista. Rakennusten taso paranisi, kun tavoitteena olisi tuottaa pitkäikäisiä ja joustavasti muunneltavissa olevia asuntoja. On nimittäin ilmiselvää, että kapitalistinen markkinatalous on täydellisesti epäonnistunut asuntotuotannossa. Talot ovat jo uutena huonokuntoisia ja lisäksi lyhytikäisiä. Pahinta on, että asunnot ovat tolkuttoman kalliita.

*****

Usein sanotaan, että henkilö, joka uskoo jatkuvaan taloudelliseen kasvuun on joko hullu tai ekonomisti. Tähän joukkoon voi vilpittömin mielin, ilman suoranaista halventamistarkoitusta, liittää kaikki valtiovarainministeriön virkamiehet, hallituksen, eduskunnan, kaikki puolueet ja ylipäätään koko valtamedian ja yhteiskunnan kaikki johtotehtävissä olevat henkilöt. Ja monia muita.

Suomen nykyinen vauraus on aivan eri suuruusluokkaa kuin 150 vuotta sitten, nälkäkauden tappaessa kansaa. Nyt olisi hyvä hetki, itse asiassa ehkä viimeinen hetki, ryhtyä tutkimaan ja käytännössä myös kokeilemaan miten pystyisimme selviämään todella suurten luonnon katastrofien tai todella suurten pakolaisvirtojen aikakaudesta.

Kaikilla elämän alueilla pitäisi ryhtyä selvittämään, miten pystymme tulemaan toimeen niukkenevilla resursseilla. Pitäisi rakentaa kokonaisia yhdyskuntia, joiden ideana olisi niukasti eläminen.  Pitäisi selvittää, mistä kaikesta voimme luopua ja missä järjestyksessä.

3.2. Joukkotyöttömyys

Joukkotyöttömyys Suomen kaltaisessa maassa on poliittisesti joko tahallaan tai taitamattomuudesta aiheutettu. Suomessa on arviolta 700 000 työtöntä tai vajaatyöllistettyä. Pitkäaikaistyöttömyys kasvaa koko ajan. Näin on tapahtunut jo 80-luvun alusta lähtien. Kaikki hallitukset ovat osallistuneet työttömyyden kasvattamiseen. Nyt kouluissa oleva sukupolvi valmistuu suurelta osin suoraan työttömiksi ilman minkäänlaista myönteistä tulevaisuuden odotusta.

Tieteellisen, taloudellisen ja poliittisen eliitin ajattelutapa perustuu kilpailuun ja erityisesti kilpailun koventamiseen. Eliitin omaksuman ajattelutavan mukaisesti jokainen olympialaisten maratonmatkalle osallistuva pääsee palkintosijoille, jos vain juoksee tarpeeksi lujaa.

Esitän, että työn yhteiskunta jaetaan (karkealla tasolla tietenkin) neljään osaan: totaalikieltäytyjät, kolmas sektori, julkinen sektori ja markkinasektori. Palkoille määritellään ylä- ja alarajat, jotka toteutetaan jyrkällä veroprogressiolla. Palkat olisivat aito korvaus tehdystä työstä ja siihen liittyvästä vapaa-ajan menetyksestä. Elämisen perusedellytykset tulisivat turvatuiksi edellisessä kohdassa luetellulla tavalla.

Työstä saatava palkka mahdollistaisi asunnon vaihtamisen isompaan, ulkomaanmatkat, kalliimmat vaatteet, lisää huvituksia jne. Kullekin tarpeittensa ja halujensa mukaan. Palkkojen nimellistasot määräytyisivät yhteiskunnallisen keskustelun perusteella säädettävien kertoimien mukaan. Ensimmäisenä arvauksena voisi olla 1 : 2 : 3 : 4. Taso 1 sisältäisi totaalikieltäytyjille annettavan päivärahan. Tasojen palkkaeroa voi tarvittaessa suurentaa eri tavoin, vaikkapa tasoiksi 1 : 4 : 7 : 10.

Työn yhteiskunnan uudelleen jakamisen ydin on siinä, että kukaan ei vastoin tahtoaan putoa totaalikieltäytyjien luokkaan. Markkinasektorilta putoava tai siitä vapaaehtoisesti luopuva, siirtyisi julkisen sektorin vastuulle, joka järjestäisi töitä, mikäli se olisi tarkoituksenmukaista. Jos työtä julkiselta sektorilta ei löytyisi, työntekijä siirtyisi kolmannen sektorin vastuulle, josta ei voisi enää pudota alemmas. Kolmas sektori olisi siten viimesijainen työnantaja, joka muodostaisi järjestelmän turvaverkon.

Vakiinnuttuaan tämä järjestelmä mahdollistaisi joustavammat työehdot sekä markkinasektorilla että julkisella sektorilla. Irtisanominen voisi olla nykyistä helpompaa, sillä kukaan ei joutuisi työttömäksi. Holtittomasti työntekijöitään irtisanova yritys saisi nopeasti epämiellyttävän työllistäjän maineen, ja uusien työntekijöiden saaminen voisi osoittautua vaikeaksi. Tällä tavoin työntekijät ja työpaikat kohtaisivat nykyistä paremmin.

Koko tämän järjestelmän varsinainen olemassaolon tarkoitus ei kuitenkaan ole työllistämisessä pelkän työllistämisen takia. Varsinainen tarkoitus on välttämättömän mutta nykyisessä järjestelmässä tekemättä jäävän työn tekeminen. Suomessa on niin paljon erilaisia ongelmia ja tekemätöntä työtä, että kaikille työhön kykeneville löytyy tarkoituksemukaista työtä, kunhan vain järjestelmä saadaan toimimaan.

Suurin osa kansalaisten nöyryyttämistä varten rakennetusta sosiaaliturvan ja työttömyystuen järjestelmästä voitaisiin purkaa. Ken Loach on äskettäin ohjannut elokuvan I, Daniel Blake (2016), joka kertoo suorasukaisesti ja todenmukaisesti, millä tavalla tämä nöyryyttämisjärjestelmä toimii Englannissa. Suomessa järjestelmä toimii samalla tavalla, sieltähän opit on käyty hakemassa.

Minulle ei ole aivan lopullisesti selvinnyt oliko thatcherismin Suomeen tuoja Iiro Viinanen vai Sauli Niinistö. Pääministereinä olivat tuolloin Esko Aho ja Paavo Lipponen. Joku näistä neljästä on suomalaisen thatcherismin isä. Ehkä he päättivät siitä yhdessä - keskusta, kokoomus ja sosiaalidemokraatit.

3.3. Demokratia

Suomi pitää itseään demokratian mallimaana. Se on harhakuva, jonka ylläpitäminen on hallitsevalle eliitille äärimmäisen tärkeää. Erityisesti YLE on valjastettu (kesytetty) tähän tehtävään - varsinkin nyt kun se on opetettu "syömään kädestä". Järjestelmä pysyy pystyssä pelkän uskon varassa. Monet muutkin tärkeät järjestelmät pysyvät pystyssä pelkän uskon varassa.

Jos kansalaiset jonakin päivänä päättäisivät nostaa kaikki talletuksensa tai edes suurimman osan talletuksistaan, pankkijärjestelmä romahtaisi. Rahoja ei nimittäin löytyisi mistään. Edes valtio ei pystyisi tulemaan apuun. Sellaista rahamäärää ei löydy edes valtiolta eikä se saisi niin paljoa velkaa. Rahat ovat "tallessa" vain niin kauan kun kansalaiset uskovat niiden olevan tallessa eivätkä yritä nostaa niitä.

Demokratia Suomessa rajoittuu siihen, että kansalaiset saavat äänestää määrävälein kilpailevien puolueiden asettamia ehdokkaita. Mitään muita käytännössä merkityksellisiä demokraattisia oikeuksia ei kansalaisilla ole. Vaalijärjestelmä lisäksi suosii valtansa vakiinnuttaneita suurimpia puolueita. Todellisen muutoksen aikaansaaminen äänestämällä on käytännössä lähes mahdotonta. Lisäksi jokainen eduskuntapuolue noudattaa keskeisimmiltä osin samaa politiikkaa.

Vaaleissa äänestäjät eivät pääse millään tavalla vaikuttamaan ehdollepanoon. He eivät pääse vaikuttamaan siihen, mitä kysymyksiä otetaan demokraattisissa elimissä käsittelyyn. He eivät pääse vaikuttamaan siihen, mitä vaihtoehtoja asetetaan harkinnan kohteeksi. Heidän mahdollisuutensa seurata päätöksenteon perusteita ja seurauksia ovat hyvin rajalliset. Vähäinen julkisuus toimii johtavan eliitin välttämättömyyksiksi julistamien ratkaisujen perusteluna. Minkäänlainen kritiikki ei saavuta vallan ylimpiä tasoja.

Väittely eduskunnassa on enimmiltä osin pelkkää teatteria. Väittely ei millään tavalla vaikuta tehtäviin päätöksiin. Tämän päivän oppositiopuolue on huomisen hallituspuolue. Retoriikka vaihtuu aina kun hallituksen ovesta astutaan sisään tai ulos.

Demokratia ei toimi edes eduskunnassa - siis sellainen demokratia, jossa kansalaisten valitsemat edustajat toimisivat sillä tavoin kuin he ovat äänestäjilleen luvanneet. Todellisuudessa hallitus päättää ja eduskunta äänestää hallituksen määräysten mukaisesti. Käytännössä tilanne on vielä tätäkin pahempi. Tärkeimmät päätökset tekee pieni ryhmä hallituksen sisällä. Muut hallituksen jäsenet kutsutaan kuulemaan mitä "me" olemme tästä tai tuosta asiasta päättäneet. Tällä käytännöllä on Suomessa pitkät perinteet.

Demokratian ydin on julkisessa keskustelussa, joka perustuu laajojen ja huolellisesti ylläpidettyjen tietovarantojen käyttöön. Keskusteluun perustuva vaalitapahtuma synnyttää pohjan lainsäädäntöä koskevan luottamuksen synnylle. Yhteiskunnallisen vallankäytön perustana on usko valittujen edustajien toiminnan järkevyyteen.

Demokratian tutkijat eri maissa ovat vuosikymmenien kuluessa määritelleet eri asteisia demokratian tasoja. Suomessa käytössä oleva malli - kilpailevien eliittien muodostama demokratia - on demokratian asteista alin. Se eroaa juuri ja juuri erilaisista yksin- ja harvainvallan malleista. Kyseessä on puhtaasti muodollinen demokratia.

Kaikki kehittyneemmät demokratian mallit sisältävät enenevässä määrin kansalaisten todellisia osallistumismahdollisuuksia sellaiseen päätöksentekoon, jossa käsitellään kansalaisille itselleen tärkeitä asioita. Päätöksenteko tarkoittaa tässä myös päätöksiä määrärahojen ja muiden resurssien käytöstä. Kehittyneimmissä malleissa tiedonsaanti ja keskustelu on avointa, ja jokaisella kansalaisella on mahdollisuus ja osin jopa velvollisuus osallistua.

Demokratia ja sananvapaus ovat syvimmältä olemukseltaan samanlaisia. Niitä on käytettävä, jotta ne kukoistaisivat. Jos niitä ei käytetä - toisin sanoen jos vapaamatkustajia on liikaa - silloin ne kuihtuvat. Demokratiaan osallistuminen tarkoittaa todellista osallistumista merkitykselliseen päätöksentekoon. Sananvapauteen osallistuminen tarkoittaa julkista keskustelua erityisesti kipeimmistä yhteiskunnallisista epäkohdista. Keskustelun on lisäksi oltava riittävän kovasävyistä, jotta sillä voidaan vaikuttaa sekä politiikkojen että poliitikkojen valintaan.

4. Informaatiofilosofia

Manifestin viimeinen jakso koostuu informaatiofilosofiasta. Siitä olen kirjoittanut kaikkein eniten menneinä vuosikymmeninä. Käsitykseni ovat varsin lähellä Wikipedian perustajien ajatuksia.

Ihmiskunta on koko olemassaolonsa aikana pystynyt kehittämään yhden ainoan hyödykkeen, joka tietyin edellytyksin käyttäytyy kuten julkishyödyke. Se on tietoverkkojen välityksellä levitettävä informaatio. Mikä siis on julkishyödyke? Kyseessä on taloustieteen käyttämä erottelu yksityishyödykkeen ja julkishyödykkeen välillä.

Yksityishyödyke on määritelmän mukaan sellainen, jonka kuluttaminen sulkee kokonaan pois toisten mahdollisuuden saman hyödykkeen kuluttamiseen. Esimerkiksi soveltuu hyvin leipäpala: jos minä syön leipäpalan, kukaan muu ei voi sitä syödä. Minun kulutukseni sulkee siis pois sen mahdollisuuden, että toiset kuluttaisivat samaa hyödykettä.

Julkishyödyke on poissulkevuuden mielessä yksityishyödykkeen vastakohta. Lukuisat henkilöt voivat kuluttaa yhtä ja samaa julkishyödykettä samanaikaisesti haittaamatta tai estämättä toistensa kuluttamisen mahdollisuutta. Esimerkiksi sopii hyvin auringonpaiste (vaikka se ei olekaan ihmisen tuottama hyödyke): jos minä nautin auringonpaisteesta, se ei vähennä kenenkään muun mahdollisuutta samanaikaiseen auringonpaisteesta nauttimiseen.

Tietoverkoissa välitettävää informaatiota on mahdollista käsitellä julkishyödykkeenä. Sitä voidaan luovuttaa ilman että siitä tarvitsee luopua. Se on kulumaton ja ehtymätön. Edellytyksenä on että ihmisillä on käytettävissään tietoverkko ja laite, jolla informaatiota voi etsiä, selailla ja lukea tai katsella.

Teknologian järjestämisessä on tietenkin vielä paljon ongelmia. Tietoliikenne on köyhille liian kallista, laitteet ovat erittäin lyhytikäisiä ja järjestelmien ylläpito edellyttää asiantuntemusta. Lisäksi ovat riesana haittaohjelmat ja tietoturvan järjestäminen.

Kaikista (toivottavasti ohimenevistä) hankaluuksista huolimatta:

Kaiken ihmisille tärkeän informaation tulisi olla vapaasti saatavissa ja helposti tavoitettavissa. Sen tulisi olla maksutonta ja monipuolisesti hyödynnettävissä.

Avoimuuden ja maksuttomuuden tulisi olla informaation verkkojakelussa vallitsevana pääsääntönä. Siitä poikkeaminen tulisi erikseen määritellä ja sallia vain väliaikaisesti. Avoimuuden ja maksuttomuuden tulisi koskea kaikkea informaatiota. Erilaisia pelisääntöjä ja siirtymäaikoja tarvitaan informaation eri lajeille. Avoimuuden ja maksuttomuuden tulisi koskea sekä tiedettä ja muuta asiatietoa että taiteen ja viihteen tuotteita.

Tieteellisessä julkaisemisessa on koko Internetin olemassaoloajan sovellettu laajenevassa määrin Open access (engl. 'vapaa pääsy', 'avoin saatavuus') -periaatetta. Termillä tarkoitetaan tieteellistä julkaisua, joka on luettavissa Internetistä ilmaiseksi ja esteettömästi. Itse asiassa Internetin tärkein palvelu WWW on alun perin kehitetty juuri tieteellisten julkaisujen jakeluun.

Suomessa ajatus avoimesta julkaisemisesta on saanut kirjavan vastaanoton. Monet yliopistot ja tutkimuslaitokset kannattavat tätä ajatusta ja toteuttavat sitä oman henkilöstönsä osalta. Mutta myös kaupallisella jakelulla on kannattajansa. Erityisesti EU pyrkii edistämään kaupallisuutta kaikin tavoin.

Suomessa valtiovarainministeriö on thatcherismin oppien mukaisesti pyrkinyt kehittämään valtion tutkimuslaitoksista liikelaitoksia, jotka kävisivät sekä keskenään että yksityisen sektorin kanssa kauppaa budjettivaroin kerätyillä tietovarannoilla. Pyrkimykset ovat välillä saaneet surkuhupaisia piirteitä. Thatcherismi on poliittiselle oikeistolle enemmän uskonto kuin järkeen perustuva oppi.

Kaupallisen viihteen alueella aikaikkunan käsite on tärkeä. Elokuvien tekemisessä on mukana suuri joukko ammattilaisia ja alihankkijoita. Tuotteiden markkinointiin liittyvät odotukset ovat usein hyvin suuret. Mitä suuremmista investoinneista on kyse, sitä suurempia ovat odotukset.

Aikaikkuna, jonka aikana tulot viihteen tuotteista pääosin kertyvät, on yleensä hyvin lyhyt. Elokuvan primäärimarkkinat kestävät ehkä vuoden verran, maailmanlaajuinen levitys saattaa jatkaa tuotteen elinikää vuoden tai parin vuoden verran. DVD ja Blu-ray lisäävät aikaa jonkin verran. Sen jälkeen tuote on taloudellisesta näkökulmasta katsottuna useimmissa tapauksissa kuollut.

Kirjojen kohdalla markkinoiden aikaikkuna saattaa joiltakin osin olla hiukan pidempi. Suomessa se on tyypillisesti vuodesta kahteen vuoteen. Viimeistään kolmen vuoden kuluttua ilmestymisestä tyypillinen kirja myydään loppuun alennusmyynnissä, jolloin se on kaupallisena tuotteena kuollut.

Kirjan markkinakelpoisen iän ja taiteellisen tason välillä ei ole kovin vahvaa kytkentää. Useimpien kustantajien kannalta kirja on samanlainen persoonaton kappaletavaroiden luokkaan kuuluva tuote kuten tiskiharja tai lampun paristo.

E-kirjat ovat kustantajien yritys pidentää kirjojen kaupallista ikää. Kustantajat eivät tässä tavoittele ensisijaisesti suuren lukevan yleisön muodostamaa markkina-aluetta. Kustantajien tärkeimpänä kohteena ovat kirjastot. Jos kirjastot pystytään houkuttelemaan pitkäaikaisiin maksusitoumuksiin kustantajien kanssa, se merkitsisi kustantajille suoraa pääsyä kuntien verotuloihin. Parhaimmillaan tai pikemminkin pahimmillaan e-kirja maksettaisiin moninkertaisesti oikeisiin kirjoihin verrattuna.

*****

Kokonaan oma ongelmansa on, millä tavoin läntisen maailman tieteen ja kulttuurin parhaat saavutukset annetaan kehitysmaiden käyttöön. UNESCOn tulisi ryhtyä selvittämään tätä asiaa. Jos länsimaiden valtioilla on ylipäätään mitään todellista annettavaa kehitysmaille, vähintä olisi että kaikki tieteen ja kulttuurin saavutukset annettaisiin käyttöön veloituksetta ja informaation hyödyntämisessä tarvittava teknologia lahjoitettaisiin.

Entiset siirtomaavaltiot ovat rosvonneet kehitysmaista valtavat omaisuudet, luoneet orjamarkkinat, tuhonneet kokonaisia kulttuureja ja uskontoja, luoneet pysyväksi orjuuden muodoksi Maailman Pankin ja IMF:n johdolla valtioiden velkajärjestelmän. Vahingot ovat niin suuria, että niitä ei koskaan pystytä korvaamaan. Siitä voisi kuitenkin aloittaa, että kaikki kehitysmaiden velat nollataan välittömästi.