Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

EU liittovaltioksi

08.12.2017

YLE:n eilen julkaiseman uutisen mukaan Saksan demarien puheenjohtaja Martin Schulz on sanonut, että EU:sta on muodostettava liittovaltio vuoteen 2025 mennessä ja vastustelijat on ajettava ulos EU:sta. Suomen hallituksen johtokolmikolla saattoi mennä kahvi väärään kurkkuun uutista lukiessa. Jokaisen mieleen varmasti nousi pelko, että onkohan Suomi ollut tarpeeksi kuuliainen, jotta EU:ssa ja erityisesti sen ytimessä saadaan pysyä.

EU:sta ollaan nopealla aikataululla rakentamassa uutta tuhatvuotista valtakuntaa ja jälleen tietenkin Saksan johdolla. Ranska pyrkii kukkulan huipulle kaikin voimin mukaan - toiseksi mutta vähemmän tärkeäksi osapuoleksi. Ilman EU:ta ja ilman Saksan suopeamielistä johtajuutta Ranska ei olisi Euroopassa yhtään mitään. Ilmastonmuutos lopettaa Ranskasta aikanaan viininviljelyn. Jääkö jäljelle mitään?

Martin Schulzin uhoaminen on tietysti syytä asettaa oikeisiin mittasuhteisiin. Raskaan vaalitappion jälkeen demarit kieltäytyivät ensin osallistumasta hallitusneuvotteluihin. Jos hallitukseen olisi menty suoralta kädeltä, tuloksena olisi ollut äänettömän yhtiökumppanin osa, toisin sanoen sama rooli kuin sinisillä nykyisessä Suomen hallituksessa.

Nyt kun Schulz pääsee esiintymään kasvojaan menettämättä eräänlaisena kansakunnan pelastajana, uhoaminen lienee sallittua. Demarien painoarvo ei suuta soittamalla mihinkään vahvistu. Jos vaaleihin olisi jouduttu, Schulzin kohtalona olisi saattanut olla sama kuin vasemmistolla Ranskassa. Puolue olisi saattanut joutua astelemaan kaikessa hiljaisuudessa historiaan.

Ulos ajamisella uhkailu ei varmaankaan ollut ensisijaisesti kohdistettu Suomen kaltaisille nöyrille liittolaisille. Kohteena olivat itäisemmät jäsenvaltiot, jotka tosin saattaisivat muutaman vuoden kuluttua muutenkin erota EU:sta. Esim. Puolan ja Unkarin houkutteli EU:n jäseneksi luvatut tukimiljardit. Kun ne loppuvat muutaman vuoden kuluttua, mitään erityistä syytä EU:ssa pysymiselle ei ole.

Puheet yleisistä eurooppalaisista arvoista, joita toiset muka noudattavat, toiset vähemmän ja kolmannet eivät lainkaan, ovat täysin vailla perustaa. Erityisesti saksalaisten esittäminä niissä on niin sanotusti vahva astian maku. Varsinkin kreikkalaiset ovat saksalaisten "arvojen" materiaalisen luonteen karvaasti joutuneet kokemaan. Edellisen kerran 40-luvulla ja toisen kerran muutama vuosi sitten, kun ranskalaisia ja saksalaisia pankkeja pelastettiin. Kreikkalaiset työttömät maksavat saksalaisten sanelemista eurooppalaisista arvoista raskaasti.

Saksan johdolla toteutettu liittovaltio olisi koko Euroopalle todellinen painajainen. Se osoittaisi lopullisesti, että historiasta ei ole opittu mitään. Liittovaltiossa päätöksenteko puhdistettaisiin lopullisesti politiikasta. Sana subsidiariteetti  julistettaisiin kielletyksi sanaksi. Talous eli suurpääoma määräisi mitä liittovaltiossa saa ja mitä ei saa tehdä.

*****

Koulukiusaajat

24.11.2017

Julkisuudessa on viime aikoina usein raportoitu ja keskusteltu koulukiusaamisesta. Opettajien osuutta kiusaamisessa on hyvin harvoin käsitelty. Satunnainen lukija saa helposti käsityksen, että kiusaajat ovat aina oppilaita - syrjäytyneitä entisiä kiusattuja.

Kävin oppikoulua Joensuun lyseossa vuosien 1956-1965 välisen ajan (yksi vuosi jäi väliin sairastelun ja sairaalassa makaamisen takia). Minun aikanani (tutustuin neljännen luokan uusimisen takia kahteen ikäluokkaan: 1945 ja 1946 syntyneet) tärkeimmät kiusaajat olivat opettajia. Käsittelen tässä maisteri Kuivalaisen, maisteri Hallikaisen ja rehtori Kahilan osuutta.

Maisteri Veli Kuivalainen oli äidinkielen opettajana alemmilla luokilla. Kuivalainen ei muistamani mukaan kohdistanut kiusaamista joihinkin yksittäisiin oppilaisiin. Hän inhosi sydämensä pohjasta kaikkia meitä köyhistä perheistä tulleita maalaisten ja työläisten lapsia. Erityisen inhon kohteena oli meidän puhumamme murre, jota hän kiihdyksissään yritti matkia huutaessaan ja haukkuessaan meitä alemman rodun edustajia.

Maisteri Hallikainen (etunimi on jo unohtunut) oli äidinkielen opettajana lukiossa. Hallikainen oli alkoholisti. Hän oli tunneilla usein humalassa, saattoi lähteä kesken tunnin lähimpään ravitsemusliikkeeseen ja määräsi jonkun oppilaan pitämään kuria. Kerran rehtori joutui taluttamaan humalaisen Hallikaisen juhlasalin aamun avauksesta kesken esityksen. Hallikainen kuoli kesken lukukauden alkoholin yliannostukseen, jolloin sijaiseksi tuli runoilija Väinö Kirstinä.

Hallikaisen ainoa muistamani opetusmenetelmä oli, että hän luki pienestä ruudullisesta sinikantisesta vihkosta tärkeäksi katsomiaan asioita, joita me kopioitiin omiin ruudullisiin sinikantisiin vihkoihin.

Olin Hallikaisen vielä eläessä sorakieli (ilmeisesti epäonnistuneen nielurisaleikkauksen seurauksena). Eräällä tunnilla luettiin jostain kirjasta tai omista vihkoista tekstiä ääneen - jokainen vuorollaan. Kun minun vuoroni tuli, kohdalleni osui tekstiä, jossa oli tavallista enemmän r-kirjaimia. Se havahdutti torkkuvan Hallikaisen ja hän sanoi uudelleen ... uudelleen ... uudelleen, jne. Muut oppilaat nauroivat katketakseen, osa oli tippunut pulpetista. Kun näytös oli ohi, Hallikainen örisi: sinulla on sorakieli - korjaa se!

Tämä oli ainoa kerta koko kouluaikana, jolloin opetusjärjestelmä kiinnitti huomiota tai antoi apua sorakielisyyden korjaamiseen. Siihen aikaan sorakielisyyttä korjattiin pilkkaamalla, haukkumalla tai hakkaamalla. Minä pääsin sorakielisyydestä eroon Hallikaisen kuoleman jälkeen omin neuvoin.

Rehtori Elli Kahila oli useiden vuosien ajan suuren poikakoulun (enimmillään 900 oppilasta) rehtorina. Hän oli varmasti Joensuussa yleistä arvostusta nauttiva henkilö. Kahila oli ylivoimaisesti pahin koulukiusaaja, mitä koskaan olen nähnyt. Kahila oli luonteeltaan sadisti, hän poimi luokasta yhden tai useampia oppilaita, joita hän haukkui ja nälvi systemaattisesti vuosien ajan.

Kahilan ajatuksena varmaankin oli, että hän omalla käytöksellään legitimoi kiusaamisen. Hänen kiusaamansa oppilaat olivat tavallaan vapaata riistaa kaikille muille. Opettajat eivät olisi koskaan tulleet apuun Joensuun lyseossa.

Kahila opetti ruotsia, ja siitä jäi lähes elinikäinen inho kyseistä kieltä kohtaan. Jos Kahila olisi kyennyt lausumaan yhdenkin lauseen sillä tavoin kuin esim. STV1:n kuuluttajat ääntävät, suhtautumiseni olisi voinut olla toisenlainen. Ruotsista kirjoitin heikon a:n, todistusta ruotsinkielen taidosta en pystyisi saamaan (ns. virkamiesruotsi).

Ingmar Bergmanin elokuvat ja lukuisat Tukholman matkat ovat myöhemmin vähitellen muuttaneet suhtautumistani.

Yhden kerran kielitaidottomuus on tullut käytännössä vastaan. Tohtoriksi väittelyni jälkeen eräs tuntemani professori ehdotti dosentuurin hakemista hänen laitokselleen. Vähän aikaa mietin asiaa mutta sitten huomasin, että dosentuuri on virkasuhde, jossa kielitodistus vaaditaan. Asia raukesi siihen. Naureskelin ko. professorille, että laki toimii minun tapauksessani juuri tarkoitetulla tavalla, kun se karsii virkamieskunnan joukosta aineksen, joka suhtautuu periaatteellisen kielteisesti siirtomaavallan aikaisiin jäänteisiin.

Kahilasta vielä: jos hän olisi ollut irlantilainen, hän olisi ollut omiensa joukossa Magdalena-sisarten piirissä. Jos Kahila olisi ollut saksalainen, hän olisi ollut omiensa joukossa ensin kansallissosialistisessa liikkeessä ja sitten Adenauerin hallinnossa.

Myönteisenä seikkana on mainittava, että Kahila oli käyttäytymisessään johdonmukainen. Minulle on nimittäin myöhemmin kerrottu, että hän suhtautui samalla tavoin kielteisesti omiin lapsiinsa kuin kiusattavaksi valitsemiinsa oppilaisiin.

Yleensä koulukiusaamista harrastaneet opettajat olivat opettajan työssään hyvin luokkatietoisia. Kiusatut olivat aina alempien sosiaaliryhmien edustajia. Kiusattavaksi eivät koskaan joutuneet rovastien, rehtorien, nimismiesten tai muiden vastaavien arvovaltaisten henkilöiden lapset.

*****

Lisäys blogiin: YLE:n alamäki

2.11.2017

Aloin katsella RSO:n konserttia 1.11.2017 YLE Areenan suorana lähetyksenä. Video eteni nykimällä koko sen ajan kun jaksoin ohjelmaa seurata. Siinä vaiheessa kun myös ääni alkoi katkeilla, lopetin katsomisen.

Laite, jolla ohjelmaa katsoin on neljännen polven Apple TV. Se on kytketty kaapelilla uuteen 100/10 reitittimeen. Siirtonopeus ei viime päivinä ole kertaakaan laskenut alle 90 Mbps (20 Mbps olisi jo riittävä).

Varmistaakseni laitteen ja tietoliikenteen toiminnan siirryin Apple TV:n toiseen sovellukseen, joka on alkuperäisessä blogissa mainitsemani Berliinin Filharmonikkojen Digital Concert Hall. Katsoin Beethovenin toisen pianokonserton Mitsuko Uchidan soittamana (verratakseni maanantaina näkemääni Yuja Wangin esitykseen). Esitys tuli kokonaan ilman mitään häiriöitä.

Lopuksi katsoin vielä Telia TV:n kautta Mezzo Live HD:n yhden balettitallenteen. Myös se esitys tuli kokonaan ilman mitään häiriöitä.

Suosittelen lämpimästi Mezzon kanavia klassisen musiikin ystäville. Telian tätä palvelua on markkinoitu hyvin vähän ja havaitsin sen saatavuuden aivan sattumalta. Mezzo näkyy kymmenissä maissa ja sillä on kymmeniä miljoonia tilaajia.

Mezzo-kanava (SD) on vuosien ajan ollut saatavilla DNA:n vanhoille asiakkaille. Uusille asiakkaille sopimuksia ei tehdä. Sonera (nyttemmin Telia) jakelee Mezzoa kaapeliverkossa, mutta ainakin omassa taloyhtiössäni normaalit TV-lähetykset ovat DNA:n kaapeliverkossa. Viime aikoina Mezzo ja Mezzo Live HD ovat alkaneet näkyä siis myös Telia TV:n kautta, joka tulee Internet-yhteyksien ja reitittimen hankinnan myötä.

Mezzo-kanavat kannattaa ottaa Mix S -kanavapakettiin. Siihen pitää valita 6 kanavaa pienestä joukosta, johon kuuluvat mm. Arte HD, SVT 1 HD, SVT 2 HD ja muutamia muita. Paketin hinta on 10€/kk. Tällä rahalla saa bussissa yhden menopaluun Helsinkiin mutta ei vielä yhtään pääsylippua.

Mezzo Live HD:n tekninen taso on loistelias. Ohjelmaa tulee ympäri vuorokauden ja se koostuu jazzista ja klassisesta musiikista (konsertteja, baletteja ja oopperoita). Ohjelmat ovat Telia TV:n kirjaston kautta katsottavissa noin viikon ajan ohjelman lähettämisen jälkeen. Uusintoja on usein.

Latasin jo Apple TV -laitteeseen Wienin Valtionoopperan sovelluksen. Kuukauden maksuton tutustumisjakso odottaa käynnistämistä. Teknisestä tasosta (SD vai HD) en siis tiedä vielä mitään.

Johtopäätös: YLE:n osaaminen ja tekniikan taso eivät vielä riitä siihen, että suoria lähetyksiä pystyttäisiin asianmukaisesti välittämään Internet-verkon kautta. YLE on todella kaukana kahden edellä mainitsemani toimijan teknisestä (ja myös tietenkin taiteellisesta) tasosta.

*****

Vähän kirjoista ja musiikista

01.11.2017

1. Kirjoista

Satuin lukemaan pari Paul Austerin romaania. Kimmokkeen lukemiseen sain siitä, että Auster kävi Suomessa edistämässä Sauli Niinistön vaalikampanjaa. Vai oliko kyse siitä, että Niinistö edisti Austerin uusimman kirjan myyntikampanjaa. Tai ehkä he sattuivat aivan muuten vaan yhtä aikaa Akateemiseen kirjakauppaan. No, olipa näiden tosiasioiden suhteen tilanne mikä tahansa, todella monien vuosien jälkeen tartuin englannista käännettyyn kaunokirjallisuuteen. Totean tähän heti, että seuraavaan kertaan menee varmasti vielä useampia vuosia.

Lukemani Austerin kirjat ovat Timbuktu ja Mies pimeässä. Ne ovat asetelmaltaan ja juonen käänteiltään nokkelia ja hyvin kirjoitettuja. Varsinkin jälkimmäisessä leikitään muodikkaasti rinnakkaistodellisuuden käsitteellä. Kirjat ovat hyvin helppolukuisia ja niistä selviää vaivatta lyhyessä ajassa. Itse asiassa on niin, että kirjan on pakko olla helppolukuinen, jotta se saisi Yhdysvalloissa laajan lukijakunnan. Kirjat ovatkin Yhdysvalloissa erittäin suosittuja ja Auster nauttii suurta arvostusta lukijoiden keskuudessa.

Mitään erityistä jälkivaikutelmaa Austerin kirjoista ei jää. Mikään näiden kahden kirjan sisällössä ei jää erityisesti mieleen eikä ainakaan houkuttele lukemaan toisia Austerin kirjoja - tai lukemaan niitä uudelleen.  Ne ovat tyypillistä ajankulun tarpeisiin tuotettua kirjallisuutta, joka sopii hyvin esimerkiksi junamatkoille.

Esimerkkinä kokonaan toisenlaisesta ja lukijan kannalta paljon vaativammasta kirjallisuudesta voi mainita Imre Kertészin koko tuotannon. Ensimmäisenä hänen kirjoistaan osui käteeni Kaddish syntymättömälle lapselle ja se niin sanotusti koukutti välittömästi. Kirja alkaa seuraavasti:

"Ei!" sanoin heti ja saman tien, hetkeäkään epäröimättä, oikeastaan vaistomaisesti, sillä nykyäänhän on aivan luonnollista, että vaistomme toimivat vaistojamme vastaan, että vaistojemme sijasta tai jopa niiden tavoin toimivat niin sanoakseni vastavaistot - yritän olla henkevä, jos tätä nyt voi pitää henkevyytenä ...

Ja niin teksti jatkuu, polveilee ja kiertyy sisäkkäisiin (rekursiivisiin?) pohdintoihin muutaman sivun verran yhtenä kappaleena (kirjassa on vain muutama kappalejako),  jonka jälkeen lainausmerkeissä oleva sana Ei toistuu ja itse asiassa näistä sanoista muodostuu varsinainen tarina, jonka todellinen merkitys valkenee vasta vähitellen.

Kertészin kirjoja ei voi lukea ohimennen, ajanvietteeksi. Niihin on paneuduttava ja ne muodostavat ainakin minun tasoiselleni, kirjallisesti sivistymättömälle ihmiselle todellisen haasteen. Mutta toisaalta on sanottava, että jäljellä oleva vähäinen aikani ei riitä siihen, että tuhlaisin sen ajankulukirjallisuuteen. Tästä johtuu, että suomeksi kirjoitetut kaunokirjalliset teokset jäävät lähes tyystin lukematta. Muutamia Finlandia-voittajia olen lukenut, mutta mutta ...

Saksassa asuneen unkarinkielellä kirjoittaneen Kertészin kirjat ovat Outi Hassin loisteliaasti suomentamia. Niitä on todella nautinnollista lukea ja kirjat houkuttelevat lukemaan niitä uudelleen ja uudelleen. Nämä kirjat ovat parasta klassista musiikkia kirjallisuuden muotoon saatettuna.

Kun katselin Kertészin suomeksi käännettyjen kirjojen painovuosia, jouduin häpeäkseni toteamaan, että en tiennyt niiden olemassaolosta mitään ennen vuotta 2006, jolloin hankin unkarilaisen elokuvan Kohtalottomuus. Se perustuu Kertészin saman nimiseen esikoisromaaniin. Elokuva sinänsä on ihan hyvä vaikkakaan ei mikään mestariteos. Se kertoo unkarilaisen juutalaispojan joutumisesta keskitysleirille vuonna 1944.

Mielenkiintoisinta DVD-levyllä on Kertészin haastattelu. Hän mainitsee ensin kieltäytyneensä jyrkästi elokuvan käsikirjoituksen kirjoittamisesta. Tehtävään palkattiin kuuluisa englantilainen käsikirjoittaja, joka sijoitti alkuun Saving Private Ryan -tyyppisen johdannon, jolle elokuva on takauma. Kertész sanoo, että tämä kirjoittaja ei ollut ymmärtänyt edes kirjan perusideaa ja sen vuoksi hänen oli itsensä tehtävä käsikirjoitus. Kirjassa, joka kertoo tietenkin kirjoittajan omista kokemuksista, ideana on, että poika joutuu keskitysleirille mistään mitään tietämättömänä. Myös katsoja halutaan johdatella tarinan läpi tietämättä, mitä pojalle tulee tapahtumaan. Tähän kytkeytyy tiiviisti kohtalottomuuden idea, jota Kertesz on selittänyt syvällisellä tavalla lukuisissa puheissaan ja esseissään.

2. Musiikista

Olen musiikin kuuntelijana kaikesta päätellen jotenkin vajavainen. Vaikka olen kuunnellut klassista musiikkia 15-vuotiaasta lähtien (jo ensimmäinen ostamani LP-levy oli ooppera) ja käytän siihen hyvin paljon aikaa, minulta puuttuvat lähes kokonaan useimmille intohimoisille musiikin harrastajille tyypilliset reaktiot ja kokemukset. Musiikki on minulle enemmän haaste kuin tunne-elämys. Kuuntelen jotain sävellystä niin monta kertaa, että opin sen tuntemaan (näiden joukkoon kuuluvat jo kaikki Verdin ja Wagnerin oopperat). Jotkut sävellykset tulevat tutuksi muutamalla kerralla (tyypillisesti Puccini ja Rossini), toisia joutuu kuuntelemaan kymmeniä kertoja (Alban Berg).

En ole koskaan fanittanut ketään enkä koskaan niin sanotusti haltioidu konserteissa. Minun kasvoillani eivät koskaan valu kyyneleet esityksen aikana. En osaa edes kuvitella miltä sellainen tunne tuntuisi, että moinen reaktio voisi syntyä.

Viimeisimmän kymmenen vuoden aikana on kuitenkin ollut kolme kertaa sellainen konsertti, että väreet kulkevat hetken aikaa keholla ja ihokarvat nousevat pystyyn. Tällaista tilannetta ei ole kertaakaan tullut vastaan Helsingin Musiikkitalossa. Kaikki kerrat ovat olleet Tukholman Hötorgetin varrella olevassa Konsertti-talossa.

Parhaiten on jäänyt mieleen ruotsalaisen Jakob Koranyin esittämä Haydnin sellokonsertto. Konsertossa ei sinänsä ollut mitään erityistä, mutta kun Koranyi alkoi soittaa kadenssia, heti ensimmäisten sekunttien aikana tajusin, että hän joko soittaa oman versionsa tai improvisoi. Se on kokemuksena parasta, mitä koskaan olen konsertissa kuullut. Kadenssi oli sellaista musiikkia, jota Haydn säveltäisi, jos olisi nyt elossa.

Ylimääräisenä Koranyi soitti kaikille tutun kappaleen Ack Värmeland du sköna. Ennen kappaleen esittämistä Koranyi muistutti kuulijoita tämän tunnetun laulun yhtäläisyyksistä Smetanan Moldaun ja Israelin kansallislaulun kanssa. Myös tässä Koranyi soitti ensimmäisen "säkeistön" normaaliin tapaan mutta jatkoi sitten improvisoimalla. Esitys oli huikea.

Toisena erityisesti mieleen jääneenä esityksenä on mainittava Beethovenin yhdeksäs sinfonia ja erityisesti kohta, jossa Eric Ericsonin Kamarikuoro yhtyy kaikella voimalla mukaan. Kuuloni on osittain vaurioitunut ja sen vuoksi esim. Kansallisoopperan live esitykset ovat osittain pelkkää kärsimystä. Kovat lauluäänet jostain syystä säröytyvät korvissani. Tukholman konserttitalossa tätä ei ole tapahtunut koskaan. Beethovenin yhdeksäs tulee aika ajoin todella kovaa mutta äänen säröytymistä ei tapahtunut - ei siinä esityksessä eikä missään muissakaan.

Äänen säröytyminen on varmasti tekemisissä akustiikan kanssa. Kansallisoopperan akustiikasta en osaa sanoa juuri mitään, sillä kartan siellä käymistä vaikka olenkin innokas oopperoiden kuuntelija ja katselija (blu-ray -levyt ovat olleet pelastus). Sen sijaan olen ehdottoman varma, että Tukholman Konserttitalon akustiikka on loistava ja aivan omaa luokkaansa verrattuna Helsingin Musiikkitalon akustiikkaan.

Musiikkitalon iso rahoittaja on YLE/RSO ja sen vuoksi Suomessa kuuluu olla sitä mieltä, että Musiikkitalo on  erinomainen. Minä en kuitenkaan ole koskaan pitänyt Musiikkitaloa akustisesti onnistuneena. Talo on rakennettu arkkitehtuurin ehdoilla eikä akustiikasta ole välitetty vähääkään. Salissa on useita katvepaikkoja, joihin musiikki kuuluu erittäin huonosti. Parvella bassot korostuvat aivan käsittämättömällä tavalla. On tuurista kiinni, onnistuuko sijoittumaan paikalle, johon musiikki kuuluu tasapainoisesti.

Musiikkitalo ei yksinkertaisesti sanottuna soi. Jos joku ei tätä usko, kannattaa matkustaa Tukholmaan. Siellä on vanha laatikkomallinen konserttitalo, joka todella soi istuipa missä päin salia tahansa. Olemme kumppanini kanssa istuneet sekä permannolla että parvella ja musiikki kuuluu joka paikassa yhtä loisteliaasti.

Vuoden 2017 Maj Lind -pianokilpailun yhteydessä Ralf Gothoni ja kansainvälinen tuomaristo ovat kuitenkin sanoneet ääneen sen, minkä hyvin monet konserteissa käyneet ovat tienneet koko ajan. Musiikkitalon akustiikka on toivoton. Se voitaisiin ehkä helpostikin korjata, mutta Suomessa arkkitehtuuri on niin arvokas asia, että korjaukset jätetään todennäköisesti tekemättä. Suomihan on arkkitehtuurin Japani, vai miten se vanha hokema kuuluikaan.

 *****

 Ylen alamäki

05.10.2017

Sitä mukaa kun YLE:n johtajien omahyväisyys ja ylimielisyys lisääntyy, ohjelmien sisällöllinen ja tekninen taso laskee. Kuuntelijat ja katselijat eivät voi tähän kehitykseen vaikuttaa enää millään tavalla. Eduskunta on suuressa typeryydessään päättänyt, että YLE rahoitetaan ns. YLE-veron avulla. YLE on näin ollen täysin hallituksen määräysvallan alainen. Niinpä YLE:stä onkin tullut hallituksen - erityisesti pääministeripuolueen - puudeli. Ja puudeli - kuten tiedetään - pyrkii syliin, kerjää suosiota, nuolee varpaiden välit ja pahoittaa mielensä, jos sitä torutaan.

Ohjelmien tason romahdus näkyy selvimmin TV1:n pääuutislähetyksessä. Uutiset tehdään nykyisin kaikkia jakelukanavia varten vain yhteen kertaan. Sen vuoksi pääuutislähetyksen uutiset on lähetetty radiossa moneen kertaan jo tunteja ennen illan TV-lähetystä. Kun lisäksi tavoitteena on, että uutinen täytyy voida katsoa älypuhelimesta kävellessä, bussipysäkillä tai hampurilaispaikassa, uutisten on pakko olla lyhyitä ja sisällöltään sellaisia, että vähä-älyinenkin pystyy niitä helposti seuraamaan.

Olen luopunut säännöllisestä pääuutislähetyksen seuraamisesta jo vuosia sitten. Kukaan tuttavistani ei katso pääuutislähetystä. Usein tulee mieleen, että hävettääkö uutisankkureita koskaan uutislähetyksen muuttuminen pelkäksi ilveilyksi.

YLE Radio 1 alkaa sisältönsä osalta muistuttaa keskinkertaista naistenlehteä. Hyvänä esimerkkinä on Satu Kivelän toimittama ohjelma Laajakulma. Se on hengeltään koti, uskonto, isänmaa -linjalla ja vierailijat on valittu toimittajan aatemaailman mukaisesti. Ennen kuin ehdin kesken tiskaamisen sulkea keittiössä olevan radion, muistan aina kaiholla Heikki Peltosen mielenkiintoisia ja reippaita Ajankohtainen Ykkönen -ohjelmia.

Hömppäohjelmien kasvava osuus YLE Radio 1:n ohjelmistossa pakottaa ajattelemaan kanavan tulevaisuutta. Kanavan kuuntelijoiden keski-ikä on varmaankin jossain 60:n ja 70:n vuoden välillä. Kanavan kuulijat ovat toisin sanoen iäkkäitä ja ymmärrettävistä syistä katoava luonnonvara. Tämä ikäluokka ei ole YLE:n nykyisen johdon suosiossa. Onkin ilmeistä, että kun YLE jatkossakin yhdistelee kanaviaan, YLE Radio 1 ja Radio Suomi yhdistetään. Voisin kuvitella että tämä "uudistus" tehdään jo vuoden 2018 aikana.

Lähetysten teknisestä tasosta mainittakoon aluksi YLE Radio 1:n toistuvat ongelmat laitteiden kanssa. Vähän väliä jokin ohjelma tai insertti on hukassa, mikrofoni ei ole päällä tai on väärin sijoitettu tai on jotain muuta sählinkiä. Uutiset lähetetään useammalle kanavalle samaan aikaan ja sen vuoksi Radio 1 joutuu aina odottamaan, että Radio Suomi on saanut oman urheilulähetyksensä päälle. Tämäkin viittaa siihen, että kanavat ollaan yhdistämässä.

TV:n puolella FEM-kanavan ja Teeman yhdistäminen on osoittautunut katastrofaaliseksi. Erityisesti tämä koskee RSO Musiikkitalossa -ohjelmia. Lähetysten määrä on kyllä lisääntynyt, sillä joka viikonloppu lähetetään jokin osa konsertista, joka lähetetään uusintana viikon kuluttua toisella kanavalla. Kokonaisia konsertteja keskusteluineen ei enää lähetetä.

Pahinta tässä on, että YLE on tehnyt äänen laatua koskevan merkittävän "uudistuksen". Vielä keväällä RSO Musiikkitalossa -ohjelmissa oli monikanavaääni (DD5.1). Nyt lähetetään pelkkä heikkolaatuinen stereoääni. Muutoksesta ei löydy mitään mainintaa YLE:n nettisivuilta. Olen kysynyt asiaa YLE:stä lukuisilta henkilöiltä, mutta he eivät joko vastaa tai eivät tiedä asiasta mitään. Kyseessä on ilmeisesti "uudistus", joka on monille ihmisille hyvin kiusallinen.

YLE:n lähettämästä stereoäänestä puuttuu kokonaan tilavaikutelma. Eron kuulee helposti, jos kuuntelee erilaisia striimauspalveluja. Omassa käytössäni on Berliinin Filharmonikkojen Digital Concert Hall, jonka stereoääni on tilavaikutelmaltaan samaa tasoa kuin YLE:n aiemmin lähettämä monikanavaääni. Berliinin Filharmonikkoja kuunnellessa tuntee olevansa konserttisalissa (käytössäni on 7.1-kanavainen vahvistin ja vastaava määrä kaiuttimia).

Kun YLE siirtyi teräväpiirtolähetyksiin, se mainosti näyttävästi monikanavaäänen käyttöä. Ääni on edelleenkin mukana monissa elokuvissa ja se on sinänsä hyvä asia. Ulkomailta hankituista musiikkiohjelmista YLE sen sijaan poistaa systemaattisesti monikanavaäänen. Suomi saattaa olla Albanian ohella ainoa maa, jossa näin menetellään.

Allsång viime kesänä oli varsinaista ilveilyä. Jos halusi kuulla musiikin monikanavaisena (kuten se oli tarkoitettu), oli pakko kuunnella jonkun bimbon typerää lässytystä. Valittavissa oli tosin alkuperäinen lähetys ilman kyseistä häiriölähdettä, mutta siinä ääni oli kaksikanavainen. Tulevina vuosina YLE voisi käyttää asianmukaista suppeaa simultaanitulkkausta tai lähettää ohjelman ilman tärvelyä.

Syy siihen, miksi monikanavaäänestä on luovuttu, on täysin ilmeinen. YLE:n johdon prioriteettilistalla ensimmäisenä ja lähes ainoana kohderyhmänä (muutamien poliitikkojen lisäksi) ovat älypuhelimia käyttävät nuoret ja kiireiset, korkeintaan keski-ikäiset, jotka eivät istu kuvaruudun ääressä. Ohjelmat toimitetaan yksinomaan tätä yleisöä varten. Sen vuoksi kuva on pystyttävä katsomaan pieneltä ruudulta ja ääni kuunnellaan useimmiten nappikuulokkeista. Monikanavaäänestä ei tälle yleisölle ole mitään hyötyä.

Lopuksi vielä konserttien ja oopperoiden lähettämisestä sinänsä. Taloustieteen tohtori Heikki Pursiainen kirjassaan Paska Suomi esittää hyvin jyrkkiä mielipiteitä orkesterien ja oopperan tukemisesta julkisin varoin. Kyseisten laitosten pitäisi olla itsekannattavia ja (lähes?) yksinomaan yksityisten tahojen tukemia.

Periaatteessa Pursiaisen esittämä kritiikki osuu oikeaan. Helsingissä on kaksi suurta orkesteria ja ooppera, joiden ensisijaisena yleisönä ovat helsinkiläiset ja lähiympäristössä asuvat ihmiset. Olen itsekin muutaman vuosikymmenen ajan ihmetellyt, miten tällainen verovarojen ja muiden (mm. veikkausvoitto-) varojen vääristynyt käyttö on mahdollista.

Oma korjausehdotukseni poikkeaa kuitenkin jyrkästi Pursiaisen esittämästä lähestymistavasta. Minun mielestäni RSO:sta ja oopperasta pitäisi tehdä koko kansan taidetta. Valtaosa uusista näytännöistä pitäisi tallentaa ja ne pitäisi lähettää itsenäisesti toimivalla Teema-kanavalla kaiken kansan nähtäväksi käyttämällä parasta saatavilla olevaa teknologiaa.

Tiedän että Kansallisoopperan kanssa on ollut vaikeuksia sopia tekijänoikeuksista. Neuvotteluja nopeuttaisi merkittävästi, jos opetusministeriö ilmoittaisi, että valtion tuki oopperalle päättyy, mikäli sopimukseen ei päästä. Jos henkilökunta ei sopimukseen sittenkään suostu, tulijoita varmasti löytyy.

Tärkeimmät konsertti- ja oopperatalot Euroopassa tekevät systemaattisesti korkeatasoisia tallenteita DVD- ja Blu-ray -muotoon ja perusteluna on, että kalliiden laitosten suoranainen velvollisuus on palvella koko kansaa. Lontoon Royal Opera House ja Berliinin Filharmonikot ovat parhaat Blu-ray -levyjen tuottajat. Kummallakin on oma yhtiö tätä tuotantoa varten.

Suomessa tätä puolta ei ole kehitetty lainkaan. Muutama DVD on vuosien varrella saatu aikaan ja useimmiten ne ovat olleet erittäin heikkolaatuisia. YLE on varmaankin osasyyllinen tuotannon vähäiseen määrään ja heikkoon laatuun.

Muutoksia siis todella tarvitaan, mutta ei sen kaltaisia "uudistuksia", joita YLE:n johto ja johtavat poliitikot ovat toteuttaneet.

[Mikäli YLE:n ihmiset joskus vastaavat, mitä vahvasti epäilen, ja jos osoittautuu, että tekstissäni on selviä asiavirheitä, lupaan korjata ne pikaisesti. YLE:n tekniikka lopulta vahvisti, että monikanavaäänestä on luovuttu. Syytä ei mainittu.]

 

*****

Suomen hävittäjähankinnat

30.08.2017

Viime päivien suurin uutinen Suomessa koskee hävittäjähankintoja. Suomen tasavallan presidentin Sauli Niinistön Valkoisen talon -vierailun tiedotustilaisuudessa presidentti Trump sanoi, että Suomi on ostamassa yhdysvaltalaiselta Boeingilta "suuren määrän" F-18 -hävittäjiä. Suomessa monet tahot ovat kiirehtineet kiistämään Trumpin ilmoituksen. Kannattaa kuitenkin olla tarkkana, mitä suomalaiset poliitikot ja eräät virkamiehet ovat tästä asiasta sanoneet. Kaikissa lausunnoissa on todettu, että virallista päätöstä hävittäjien valinnasta ei ole vielä tehty.

Kaikille asiaa vähänkin seuranneille on tietenkin täysin selvää, että hankittavien hävittäjien merkkiä ei ole vielä lopullisesti päätetty, ei ole päätetty edes valtiota, josta hävittäjät aikanaan tilataan. Trump on tiennyt tämän asian aivan yhtä hyvin kuin presidentti Niinistö.

Trumpin ilmoituksesta käy kuitenkin ilmi, että hankittavien hävittäjien merkki ja näin ollen myös valmistaja on mitä ilmeisimmin jo poliittisella tasolla sovittu ja hankinnasta on annettu sitova lupaus USA:n puolustushallinnolle osana Suomen NATO-yhteistyön "syventämistä". Trump on varmasti ollut ilahtunut siitä, että Suomen epäröinti NATO-jäsenyyden osalta on lopultakin päättymässä. Sen vuoksi hän on katsonut asialliseksi mainita hävittäjien hankinnasta myönteisenä edistysaskeleena tiedotustilaisuudessa.

On jokseenkin helppo päätellä, ketkä ovat hävittäjien hankinnasta lupauksia antaneet. Suomessa ei ole koskaan ollut niin NATO-myönteistä hallitusta kuin nyt. Tilaisuutta on pakko käyttää hyväksi ja sen vuoksi lupauksia on annettu yhteistuumin ja lopullinen päätös hävittäjien hankinnasta tullaan tekemään vielä nykyisen hallituksen aikana.

Seuraavien vaalien jälkeen muodostettavassa hallituksessa ei tule olemaan minkään värisiä perussuomalaisia - eikä kovin pian sen jälkeenkään. Kaksi suurinta oikeistopuoluetta menettävät näin ollen hiljaisen ja tottelevaisen mutta erittäin NATO-myönteisen yhtiökumppanin. Lisäksi on olemassa pieni riski siitä, että toinen nykyisistä oikeistopuolueista putoaa hallituksesta ja tilalle tulee jokin itseään vasemmistolaiseksi kutsuva puolue. Tämä toisi liikaa epävarmuustekijöitä tärkeiden asioiden päättämiseen.

Kuten Jukka Tarkka on todennut: Mikään vastuullinen hallitus ei voi ottaa sitä riskiä, että rupeaisi nyt ajamaan Nato-jäsenyyttä, joka jouduttaisiin toteuttamaan kansanäänestyksen kautta. Hallitus voi helpoimmin kiertää turhan kiistelyn kansanäänestyksestä päättämällä hankkia hävittäjät USA:sta. Kun päätös on tehty ja julkistettu, liittyminen NATOon on pelkkä muodollisuus, sillä hävittäjien hankintoihin kuuluu pakollisena osana Suomen sotilaskäytössä olevien lentokenttien vapaa käyttöoikeus.

Tärkeintä joka tapauksessa on, että kansalta ei kysytä mitään. Näinhän meneteltiin myös silloin kun euro päätettiin ottaa käyttöön. Silloinkin populistipresidentti (muistaakseni Ahtisaari) lupaili kansalle ties mitä, mutta silloinkaan hallitus ei välittänyt tuon taivaallista presidentin puheista.

 *****

Poliisin tietoturva

07.08.2017

Tämän päivän suuri uutinen on poliisin tietoturva. YLE:n uutisen mukaan:

Poliisi lähetti sisäisiä tietoja Venäjän Presidentin Suomen-vierailusta vahingossa sähköpostilla ulkopuoliselle ihmiselle. Mokaa ei huomattu, vaikka viestit vahingossa saanut nainen kirjoitti asiasta poliisille.

Poliisi siis lähetti salaiseksi tarkoitettua tietoa täysin ulkopuoliselle henkilölle. Itä-Suomen poliisin päällikön mukaan presidenttien turvallisuus ei vaarantunut ja tapauksessa ei ole mitään rikokseen viittaavaa. Tähän ulkopuoliseen henkilöön ei siis kohdistu rikosepäilyä. Hänen ei toisin sanoen arvella urkkineen salaista tietoa. Tämä ulkopuolinen henkilö voi näin ollen nukkua yönsä rauhassa. Jossain toisessa maassa musta auto ja raskaasti aseistettu ryhmä olisi jo tehnyt vierailun.

Entisenä IT-alan ammattilaisena tapauksen kiinnostavampi puoli koskee poliisin tietoturvaa salaisen tiedon käsittelyssä sähköpostin avulla.

Ensin spekulaatio: Oletan, että kuka tahansa poliisi voi lähettää sähköpostilla salaista tietoa ilman tarkempaa seurantaa siitä kuka lähettää, mitä lähettää ja kenelle. Ja jos tällainen kirjanpito on olemassa, siihen ei sisälly hälytyksiä eikä seurantaa.

YLE:n uutisen ja poliisin päällikön vahvistuksen mukaan täysin varmaa on, että poliisi voi lähettää salaista tietoa mihin tahansa sähköpostiosoitteeseen. Järjestelmään ei sisälly mitään varmistuksia siitä, että sähköpostin vastaanottajalla on todella valtuudet vastaanottaa salaista tietoa.

Parempi järjestelmä, jos sellainen haluttaisiin toteuttaa, voisi alkeellisimmillaan olla kaksitasoinen. Järjestelmä sisältäisi ensinnäkin tiedot kaikista niistä sähköpostin vastaanottajista, joilla on viranomaisten antamat valtuudet salaisen tiedon vastaanottamiseen. Mahdollisesti täydennettynä salaisuustasoa koskevalla luokituksella.

Toisena tasona olisi tuntemattomien sähköpostiosoitteiden tarkistusmekanismi. Järjestelmä voisi esimerkiksi kysyä lähettäjältä, että onko hän varma, että tähän osoitteeseen on tarpeen lähettää salaista tietoa. Jos lähettäjä päättäisi kaikesta huolimatta lähettää viestin, siitä pitäisi heti mennä automaattisesti tieto johonkin valvontapisteeseen. Musta auto vierailisi tarvittaessa lähettäjän kotona.

Mielenkiintoista on lisäksi, että asianomainen poliisi ei millään tavalla reagoinut asiaan, vaikka sai siitä sähköpostin vastaanottajalta tiedon. Kunnon polliisi olisi vähintäänkin pyytänyt palauttamaan vahingossa lähettämänsä viestin.

On mahdollista, että poliisin sähköpostijärjestelmä on ulkoistettu sille samalle itä-eurooppalaiselle alihankkijalle, jota monet Ruotsin viranomaiset käyttävät. Itä-Euroopassa käsitys tietoturvasta on hyvinkin erilainen kuin länsimaissa.

*****

Maailmanpolitiikan arkipäivää

23.07.2017

Yle Radio 1 lähetti lauantaina 22.7.2017 Maailmanpolitiikan arkipäivää ohjelman, jossa toimittaja Jaana Kanninen haastatteli Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemeä. Ohjelma on ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen. Erityisesti Jaana Kanninen mutta YLE:n linja yleensäkin saivat monelta osin kylmää vettä niskaansa.

YLE:n mukaan amerikkalaiset äänestivät väärin ja maailma olisi onnellinen jos lopputulos olisi ollut toisenlainen. YLE:n mukaan Suomi on tyrmistyttävällä tavalla perussuomalaistunut ja hoitanut pakolaisten maahanmuuton ala-arvoisella tavalla. Koskenniemi oikaisi näitä YLE:n systemaattisesti harjoittaman propagandan karkeimpia ylilyöntejä. Pakolaiskysymyksessä Suomi on hoitanut osuutensa hyvin.

Koskenniemi ennakoi Yhdysvaltain imperiumin loppua, josta Kanninen tietenkin kysyy, että onko se nykyisen presidentin aikaansaannosta. Koskenniemi ei tällaisiin lapsellisuuksiin usko vaan viittaa poliittisen järjestelmän haaksirikkoon ja valtavasti lisääntyneeseen eriarvoisuuteen. Ne ovat seikkoja, joihin monet presidentit - täysin puoluekannasta riippumatta - ovat tuoneet oman osuutensa.

Epätasa-arvon lisääntymisellä ja presidenttien päätöksillä on kiistaton yhteys. Clintonin hallituksen kasvukauden aikana 45 prosenttia kaikesta tulojen lisäyksestä meni ylimmälle prosentille, eli siis jo ennestään kaikkein rikkaimmille, Bushin kaudella osuus oli 65 prosenttia ja Obaman kaudella 93 prosenttia. Yhdysvaltalaisen keskiarvoperheen netto-omaisuus on tänä aikana romahtanut (tästä tarkemmin ks. Wolfgang Streeck: Ostettua aikaa. Vastapaino 2015).

On luultavaa, että jos presidentin vaaleissa olisi käynyt YLE:n ja muunkin suomalaisen valtamedian toivomalla tavalla, Obaman kauden suotuisa kehitys olisi varmuudella jatkunut. Tässä yhteydessä on syytä toistaa Adam Smithin tärkein talous- ja valtiotieteellinen viisaus, jonka mukaan valtion ainoa tehtävä on suojella rikkaita köyhiltä. Kansallisvaltiot ja valtioliitot on perustettu tätä nimenomaista tarkoitusta silmällä pitäen. Myös valtiojohtoinen rasismi on keskeinen osa kansallisvaltion perusideaa.

Koskenniemi on huolissaan erilaisten instituutioiden tulevaisuudesta. Niiltä on vähenemässä taloudelliset mahdollisuudet, kansalaisten tuki ja sitä kautta koko olemassaolon legitimiteetti. Koskenniemi mainitsee muiden ohella IMF:n, Maailman pankin ja Euroopan unionin.

IMF:n ja Maailman pankin tärkein aikaansaannos niiden perustamisen jälkeen on ollut entisten siirtomaavaltojen etujen turvaaminen maailman köyhimmissä maissa. Aseellisia joukkoja ei ole tässä tarvittu, järjestely on hoidettu massiivisten lainojen ja riiston jatkumisen varmistavien lainaehtojen avulla. Järjestely on täsmälleen sama, jota Saksa (Suomen tuella tietenkin) soveltaa Kreikkaan. Ensin saksalaiset pankit lainaavat, sitten pankit pelastetaan ja sen jälkeen alkaa nöyryyttäminen. Onko tässä tärkeämmässä roolissa kristillisdemokraattien kristillisyys vai demokraattisuus, siihen en pysty vastaamaan.

Teollisuusmaat maksavat toki köyhille maille kehitysapua. Vuonna 2013 maksettiin 135 miljardia dollaria. Samana vuonna velanhoitokustannukset olivat 730 miljardia dollaria ja pelkät korot 153 miljardia dollaria. Lainaehtoihin kuuluvat pakolliset talouden sopeuttamistoimet (miten se kuulostaakaan niin tutulta) ja rikkaiden maiden omalle maataloudelleen maksamat tuet ovat johtaneet kehitysmaat totaaliseen umpikujaan (ks. Ville Iivarinen: Raha. Into 2015).

Euroopan unionin osalta ylivoimaisesti tuhoisin kehitystrendi koskee unionin mahdollisimman täydellistä eristämistä (immunisointia) demokraattista päätöksentekoa vastaan. Tavoiteltu järjestelmä toimii kahdella tasolla. EU:n alueella tehtävä vapaakauppa (ihmisten ja pääoman vapaa liikkuvuus) eristetään jäsenvaltioiden poliittisesta vaikuttamismahdollisuudesta. Toiseksi: tätä poliittisen vaikuttamisen mahdollisuutta ei saa siirtää myöskään EU:n (federaation) tasolle (asiasta paljon tarkemmin ks. Streeck: mt.).

Euroopan federaatio toisin sanoen kehittyy mekanismiksi, jolla kapitalistinen talous vapautetaan markkinoita vääristävästä demokratiasta. Euroopan talous- ja rahaliitto on tämän kehityksen tähänastinen huippu ja Euroopan keskuspankki (EKP) sen (toistaiseksi pyhittämätön) temppeli. Eurooppaan ulottuu sama pyöröovi-ilmiö, joka kierrättää johtajia USA:n hallitsevan eliitin ja Goldman Sachsin välillä. EKP:n pääjohtaja Mario Draghi sai tärkeimmät oppinsa juuri Goldman Sachsissa.

EKP on täysin riippumaton euro-valtioiden poliittisesta päätöksenteosta. Sen asiakirjat ovat 30 vuoden ajan salaisia ja johtajilla on diplomaattinen koskemattomuus. Yksikään EU-valtio ei voi haastaa EKP:n johtajia oikeuteen tekivätpä he virassaan minkätasoisia virheitä tai rikoksia tahansa. Tässä yhteydessä kannattaa muistaa, että Suomen Pankki ei ole Suomen pankki, vaan EKP:n haarakonttori. On arvokkaan kiinteistön häpäisemistä, että tällaisen haarakonttorin annetaan toimia siinä.

 *****

Taloustiede ja lapsenusko

15.07.2017

Gaudeamus julkaisee kirjasarjaa Talous ja yhteiskuntateoria. Sitä toimittavat Risto Heiskala ja Akseli Virtanen. Sarjasta on ilmestynyt kaksi osaa ja kolmatta, viimeiseksi tarkoitettua osaa on lupailtu tämän vuoden lopulle. Sarja on erittäin kunnianhimoinen ja korkeatasoinen, siksi osien julkaiseminen on viivästynyt vuosilla alun perin suunnitellusta aikataulusta.

Sarjan ensimmäinen osa on Vanhan maailman talous ja suuri murros (2011), toinen on Modernin maailman talous ja sen kritiikki (2016), kolmas tulee olemaan Kohti uutta poliittista taloutta. Jokainen osa koostuu joukosta erillisiä artikkeleita, jotka on kirjoitettu tätä sarjaa varten. Lähes kaikki artikkelit ovat eri kirjoittajien tekemiä. Kirjoittajat ovat alansa parhaita asiantuntijoita Suomessa.

Sarjan toisen osan ensimmäinen artikkeli on otsikoltaan Uusklassinen taloustiede yhteiskuntatieteiden kentässä. Sen on kirjoittanut Juhana Vartiainen. Artikkelin keskeisin sanoma tiivistyy seuraavaan sitaattiin:

Uusklassinen taloustiede perustuu rationaalisen valinnan teoriaan, joka puolestaan nojautuu seuraavanlaisiin oletuksiin:

  • Yksilöt kykenevät jäsentämään maailman vaihtoehtoisiin asiaintiloihin, joiden kesken he voivat tehdä valintoja.
  • Yksilöt kykenevät asettamaan nämä vaihtoehtoiset asiaintilat mieltymystensä mukaan preferenssijärjestykseen, joka on sikäli kattava ja järkevä, että
    • jokaista kahta asiaintilaa voidaan verrata toisiinsa ja joko todeta toinen paremmaksi tai molemmat yhtä hyviksi (preferenssien täydellisyys)
    • jos asiaintila A on parempi tai yhtä hyvä kuin asiaintila B ja asiaintila B on parempi tai yhtä hyvä kuin asiaintila C, niin asiaintila A on parempi tai yhtä hyvä kuin asiaintila C (preferenssien transitiivisuus).

Näin järjestynyttä maailmaa voidaan käsitellä matemaattisin menetelmin, jotka tekevät uusklassisesta taloustieteestä oikean tieteen, aivan luonnontieteiden tapaan.

Jos artikkeli olisi esimerkiksi Tuomas Enbusken kirjoittama, kyseessä olisi loistelias parodia. Juhana Vartiainen on kuitenkin kirjoittanut tekstin vakavissaan ja bona fide eli sellaisen syvän sisäisen vakaumuksen innoittamana, josta voidaan käyttää nimitystä lapsenusko.

Vartiaisen teksti on erittäin hyvin, huolellisesti ja johdonmukaisesti kirjoitettu. Hän kirjoittaa hiukan alentuvaan, opettavaiseen sävyyn - aivan kuin minun kaltaisilleni, taloustieteestä mitään ymmärtämättömille maallikoille (minulla on vain approbatur-opinnot kansantaloustieteestä vuodelta 1966). Luulenkin ymmärtäneeni artikkelin keskeisen sanoman. Kiitos siitä Vartiaiselle!

Juhana Vartiainen ei sanallakaan viittaa siihen laajaan tieteelliseen kirjallisuuteen, joka kiistatta osoittaa, että uusklassinen taloustiede, tai valtavirtainen taloustiede, kuten sitä myös kutsutaan, on täysin hakoteillä. Uusklassinen taloustiede on todellakin nykyaikainen uskonnon muoto, eräänlainen tieteisusko, jonka hurskaimmilta kannattajilta edellytetään lapsenuskoa.

Uusklassisen taloustieteen ongelmana on, että lähtöoletukset eivät pidä yhtä todellisuuden kanssa. Ja kun lähtöoletukset ovat pätemättömiä, myös johtopäätökset ovat pätemättömiä. Tämä ei tietenkään vähennä opin tieteellisyyttä. Tieteessä tutkitaan paljon asioita, joilla ei ole käytännön sovelluksia.

Vartiainen jättää viittaamatta myös Adam Smithin keskeisiin ajatuksiin, jotka olivat ensin klassisen taloustieteen perustana ja sitten aikanaan tämän kritiikiksi ja parannetuksi versioksi syntyneen uusklassisen taloustieteen perustana.

Smithin ajatukset näkymättömän käden sadunomaisesta ohjauksesta ovat varmasti kaikille tutut. Tässä yhteydessä on kuitenkin ajankohtaisempaa kiinnittää huomiota Smithin erääseen toiseen tärkeään johtopäätökseen. Smithin mielestä valtion ainoa tehtävä on suojella rikkaita köyhiltä tai suojella niitä, joilla on jonkin verran omaisuutta niiltä, joilla ei sitä ole lainkaan. Lainaus on Smithin teoksesta Kansojen varallisuus.

Kaikki hallitukset Suomessa viimeisimpien vuosikymmenten ajan ovat huolella noudattaneet tätä Adam Smithin kultaista ohjetta.

*****

Ranska ja Saksa EU:ssa

03.07.2017

Eikö meistä lähdekin mahtava töminä!
sanoi hiiri norsulle keskellä siltaa.

Yllä oleva lausuma kertoo kaiken oleellisen Macronin ja Merkelin ensimmäisestä tapaamisesta. Macron ei varmastikaan sanonut sitä ääneen. Voi olla että Macron ei edes ajatellut sitä. Totuus kuitenkin on, että jos Ranska ja Saksa astelisivat sillalla, töminä olisi yhtä mahtava riippumatta siitä, olisiko Ranska siinä mukana vai ei. Juuri tämän vuoksi Macronilla on suunnaton tarve saada aikaan järjestely, jossa Ranska ja Saksa - ilman pienempien valtioiden sähläämistä - johtavat yhdessä EU:ta ja erityisesti euro-aluetta.

Tätä linjaa ajaa voimakkaasti Valéry Giscard D’Estaing, joka on kirjoittanut aiheesta myös kirjan. Sitä esiteltiin YLE 1:n Eurooppalaisia puheenvuoroja -sarjassa 8.6.2017. Ranska ja Saksa yhdessä - ilman toisia - ei siis ole Macronin itsensä keksimä idea.

Macron on opportunisti, kuten ranskalaiset yleensäkin - vaalitulos presidentin ja parlamenttivaaleissa ei olisi muuten selitettävissä. Äsken hän oli vasemmistolainen, nyt lähempänä keskustaa tai jonkinlaista kuvitteellista valtavirtaa, huomenna ties mitä. Neljä ministeriä on lyhyen ajan kuluessa eronnut Macronin nimittämästä hallituksesta korruptioepäilyjen takia. Siinä sentään on nähtävissä jonkinlaista jatkuvuutta.

Ranskan suuruuden ajat ovat jossakin kaukana historiassa. Ranskalle on käynyt hiukan samalla tavalla kuin minulle itselleni palkintojen, kunniamerkkien ja arvonimien osalta. Voitin 1950-luvulla kansakoulun kolmannella luokalla toisen palkinnon 3:n kilometrin hiihdossa, serkkupoika voitti. Palkinnoksi sain pienen alpakkalusikan. Sen jälkeen on tällä rintamalla ollut hiljaista.

Ranska puolestaan pärjäsi hyvin 1. maailmansodassa, mutta sen jälkeen sotarintamalla ja muillakin vallan näyttämöillä saavutukset ovat olleet vaatimattomia. Toisessa maailmansodassa Ranska hävisi Saksalle - vastaan panematta. Lahkeet alkoivat lepattaa. Sittemmin Ranska on sotinut joittenkin pienten ja köyhien maiden kanssa - huonolla menestyksellä. Hyvänä esimerkkinä on Indokiinan sota.

Klassisen musiikin alalla yksikään suurimmista säveltäjistä - todellisista musiikin jättiläisistä - ei ole ranskalainen. Myös filosofian alalla viimeisimmän 2000:n vuoden ajalta suurimmat ovat saksan kielialueelta. Kirjallisuuden alalla mielipiteet menevät varmasti eri suuntiin. Omiin suosikkeihini ranskalaisia ei kuulu.

Viimeinen ranskalainen suurmies oli Charles de Gaulle. Yannis Varoufakisin mukaan de Gaulle vastusti USA:n masinoimaa Euroopan hiili- ja teräsyhteisöä (ks. Varoufakis: Maailmantalouden Minotauros, Vastapaino 2014). Kyse ei ollut rauhasta vaan rahasta. Suomen oikeistopoliitikot ovat kuulleet tämän sanan joko väärin tai eivät ole ymmärtäneet hankkeen todellista luonnetta.

Toisen maailmansodan jälkeen USA tarvitsi kommunistista Neuvostoliittoa vastaan ehdottoman kuuliaisia liittolaisia. Päästämällä sodassa hävinneet Saksan ja Japanin USA:n markkinoille USA turvasi sekä taloudelliset että poliittiset etunsa. Varoufakisin mukaan Saksa ja Japani eivät ole ulkopoliittisesti itsenäisiä.

Suomessa Ranskan ja Saksan tiivistyvään yhteistyöhön on yleisesti ottaen suhtauduttu innostuneesti. Näin varsinkin poliittisen oikeiston taholla. Poliittiseen oikeistoon lasken sosiaalidemokraatit ja kaikki puolueet siitä oikealle. Jos nimittäin näistä puolueista muodostetaan satunnaisotannalla millainen hallitus tahansa, se noudattaa aina samaa talous- ja eurooppapolitiikkaa (austerity).

Vasemmistoon kuuluu ainoastaan vasemmistoliitto, josta valitettavasti on tullut aidon vasemmistopuolueen varjo. Puheet ovat siinä määrin vailla terää, että niillä pärjäisi hyvin koiralle lässyttämisen suomenmestaruuskilpailuissa.

Kun yrittää ymmärtää tapaa, jolla Suomi esiintyy erilaisilla EU:n ja erityisesti Saksan foorumeilla, mieleen tulee pakosta sana mielistely. Sana on peräisin venäjän kielestä. Kaikki vanhemmat ihmiset, jotka ovat katsoneet vanhoja venäläisiä elokuvia, tuntevat fraasin: милости просим (pyydämme nöyrimmästi). Siinä venäläinen maaorja pyörittelee hattua kädessään, kumartelee ja sopertaa.

Tämä on se asenne, joka on juurtunut syvälle suomalaisten poliitikkojen mieliin - venäläisen maaorjan asenne. Sillä on tietenkin pitkä historia - varsinkin Saksan suuntaan. Sieltä on käyty hattu kädessä pyytämässä apua - kerta toisensa jälkeen.

Suomi on pieni ja köyhä maa. Sen vuoksi Suomen ei kannata öykkäröidä mihinkään suuntaan. Suurvaltojen johtajien haukkuminen, johon mm. YLE:n toimittajat ja välillä jopa kuuluttajat syyllistyvät, on ainakin minun mielestäni asiatonta. Suomen kannattaisi olla hyvissä väleissä kaikkien ja erityisesti naapureittensa kanssa - ystävällisinä ja kohteliaina mutta kuitenkin selkä suorana ja pää pystyssä.