Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Koti ja kotiseuturakkaus

30.12.2017

Itsenäisyyden juhlavuoden loppuun sopii hyvin pieni tunnelmapala kotiseuturakkaudesta. Tämä sana on kuitenkin ongelmallinen. Se on minulle vähän niin kuin eräät sivistyssanat. Tunnen sen sanakirjoissa määritellyn merkityksen, mutta mitään kytkentää omaan tunne-elämääni ei tällä sanalla ole.

Olen asunut suurimman osan elämästäni Espoossa - lähes 50 vuotta. Yhtään päivää tästä ajasta en ole tuntenut itseäni espoolaiseksi. Kotiseutumielessä Espoo ei merkitse minulle yhtään mitään. Tilanne on saman kaltainen kuin jos asuisin jossain ulkomailla, maassa, jonka kieltä en lainkaan osaisi eikä mitään yhteistä kieltä pystyttäisi muodostamaan. 

Minun ainoa kotini oli Itä-Suomessa, mutta sitä ei ole ollut enää pitkään aikaan. Vanhempani ovat kuolleet ja pieni maatila rakennuksineen on myyty. Kotoa muuttamisen jälkeen minulla on ollut pelkästään asunto aina kulloisellakin paikkakunnalla. 

Törmäsin tähän käsitteelliseen erotteluun 70-luvun alussa, kun työpaikallani joku pyysi, että soittaisin kotiin. Soitin kotiin vanhemmilleni Itä-Suomeen, mutta ei heillä mitään erityistä asiaa ollut. Kun illalla töitten jälkeen vaimoni täällä Espoossa kysyi, miksen soittanut vaikka hän oli pyytänyt jättämään sanan, en oikein osannut vastata. 

Olen ollut valtaosan työurastani myös töissä Espoossa - yli 40 vuotta. Kodittomuuden tunteeseen liittyy tai ehkäpä sen perimmäisen syyn muodostaa se kummallinen seikka, että nämä 40 vuotta eivät ole riittäneet siihen, että työpaikoillani olisi muodostunut ensimmäistäkään sellaista ihmissuhdetta, joka olisi seurannut eläkevuosille. Toisaalta, ei tällä asialla ole minulle mitään merkitystä. En ole sosiaalinen. 

Kuitinmäki Espoossa on sinänsä ihan hyvä paikka asua. Kävelyetäisyydellä on Keskuspuisto, josta viime vuosiin saakka on löytänyt sieniä. Espoon kaupunki kuitenkin määrätietoisesti tuhoaa tätä puistoaluetta. Oletan ja toivon, että pahimpia tuhoja en ole enää näkemässä. Jälkipolvet eivät sieniä enää tule löytämään. 

Espoolaisuus tulee aina mieleen kun naisystäväni kanssa (raahaamana?) menemme konserttiin Helsingin Musiikkitaloon. Kampin Mannerheimintien puolella on suuri aukio, jossa aina tuulee ja usein sataa vettä. Silloin tulee mieleen ne ajat, jolloin kyseisellä paikalla sijaitsi linja-autoasema. Espoolaiset odottelivat linja-autoa tuulessa ja tuiskussa, usein oli lisäksi kova pakkanen. Mitään suojuksia tai katoksia ei ollut. 

Me espoolaiset olimme Helsingin päättäjille siirtotyöläisiä, joista ei tarvinnut välittää mitään. Siirtotyöläisiä olivat myös ne, jotka nousivat Kauklahdesta tulevaan bussiin Kivenlahden parakkialueelta 70-luvun alussa. Parakeissa ei ollut juurikaan peseytymismahdollisuuksia ja työvaatteisiin pinttynyt lika haisi koko bussissa. Maalta kotoisin olleelle haju ei kuitenkaan ollut vieras. Navettavaatteet tuvassa oven poskessa haisivat samaan tapaan. 

Musiikkitalolle kävellessä sanon joka kerran kumppanilleni, että on se saatanan ruma. Hän tietää, että tarkoitan  tällä Kiasman museota, Se on kiistatta Helsingin rumin talo. Minulle on täysin käsittämätöntä, että Helsingin keskeisimmälle paikalle on annettu rakentaa tällainen pikaista purkamistaan odottava hökkeli. 

Ei Kiasma ole ainoa arkkitehtooninen älyttömyys Helsingissä. Historiallisesti merkittävimmän munauksen muodostaa Alvar Aallon suunnittelemaksi väitetty Enso-Guzeitin pääkonttori Katajanokalla. Kun Helsingin sanomien rinnakkaiskuvista näkee, millainen talo uuden pääkonttorin tieltä on purettu, ei voi muuta kuin ihmetellä. Alvar Aallon suhteellisuuden tajun on pitänyt pettää täydellisesti, tai sitten kyseessä on suunnaton huijaus. Ehkä Enso-Guzeit on ostanut suunnitelmilleen suurella rahalla Alvar Aallon nimen ja todellisuudessa talon on suunnitellut firman rakennusmestari. 

Toisaalta Kiasma ja Enso-Guzeitin pääkonttori istuvat hyvin Helsingin kokonaisilmeeseen. Kävin Helsingissä ensimmäisen kerran suunnilleen vuonna 1960 luokkaretkellä. Asuin tätini luona jossain Ratakadun tienoilla. Tätini toimi tuolloin varakkaassa perheessä taloudenhoitajana ja pääsin hetkeksi kurkistamaan salin puolelle. Lähitienoilla kävellessäni ajattelin, että kyllä Helsinki on käsittämättömän ruma kaupunki. 

Sittemmin olen asunut eri puolilla Helsingin kantakaupunkia muutaman vuoden ja tietenkin käynyt siellä lukemattomia kertoja sekä työn, opintojen että antikvariaattikierrosten takia. Vuonna 1960 muodostamani ensikäsitys on vuosi vuodelta vahvistunut. Helsinki on Pohjoismaiden pääkaupungeista ylivoimaisesti rumin ja epäsiistein.

*****

Presidentinvaalit ja SOTE

09.12.2017

En ole vielä lopullisesti päättänyt, ketä äänestän presidentinvaaleissa. Sen olen kuitenkin jo päättänyt, että en äänestä Sauli Niinistöä. Niinistön kannatus on jossakin mielipidekyselyssä ollut yli 80%. Muistamani mukaan Euroopassa viimeisimmän 100 vuoden aikana vain Hitlerillä on ollut vapaissa vaaleissa yhtä suuri kannatus. Jo pelkästään tämä seikka riittäisi perusteluksi päätökselleni, mutta mielessäni on muutakin, josta vähän jäljempänä.

Viime aikoina olen tosin alkanut hiukan epäillä Niinistön kannatuslukujen aitoutta ja todellista juurisyytä. Kun selaa päivälehtien verkkosivuja (talouteeni ei tule yhtään päivälehteä), uutisia Sauli Niinistön saavutuksista on hyvin harvoin. Lähes joka päivä varsinkin iltapäivälehtien verkkosivuilla on sitävastoin uutisia Jenni Haukiosta ja nimenomaan hänen pukeutumisestaan. Juuri muuta ei Jenni Haukiostakaan kerrota.

Jenni Haukio on verkkosivuilla melkein yhtä suosittu kuin Kardashianin sisarukset, varsinkin keskimmäinen. Näiden sisarusten osalta ei tosin juurikaan kiinnitetä huomiota vaatetukseen vaan pikemminkin sen puuttumiseen.

Itsenäisyyspäivän vastaanottoa presidentinlinnassa en ole koskaan katsonut. Jälleen lehtien verkkosivuja selaamalla joutuu pakostakin toteamaan, että toimittajien lähes yksinomainen mielenkiinto kohdistuu naispuolisten vieraiden pukeutumiseen. Juuri millään muulla asialla ei ole merkitystä.

Ehkä presidentivaaleissa joskus tulevaisuudessa otetaan käyttöön valintamenettely, joka perustuu ehdokkaiden puolisoiden kauneuskilpailuun ja varsinkin pukeutumiseen - tai sen vähäisyyteen.

Mutta sitten siihen vakavampaan perusteluun. Se liittyy Niinistön talouspoliittiseen ideologiaan. Niinistö oli valtiovarainministerinä Iiro Viinasen jälkeen kahdessa Paavo Lipposen johtamassa hallituksessa. Tämä oli aikaa, jolloin thatcherismin nimellä kulkeva ideologia vakiinnutettiin osaksi suomalaista yhteiskuntajär-jestelmää.

Thatcherismi lyhyesti määriteltynä tarkoittaa sitä, että budjettitalouden piiriin kuuluvia, laissa valtiolle määrättyjä virastojen hoitamia tehtäviä muutetaan ensin liikelaitoksiksi. Sitten ne hiukan myöhemmin yhtiöitetään ja lopulta yksityistetään. Seurausvaikutukset vaihtelevat välillä hirveä - kauhea.

SOTE:ssa on kyse itsenäisyyden ajan massiivisimmasta yksityistämisoperaatiosta, joka tällä kertaa koskee kuntien ja kuntayhtymien - siis kuitenkin julkishallinnon - hoitamia tehtäviä. Operaatio hoidetaan hyvin virtaviivaisesti. Hyvin suuri osa Suomen sairaaloista siirtyy suoraan ulkomaiseen omistukseen. Sairaalat joko myydään tai lahjoitetaan. Lahjoitusta koskevassa sopimuksessa lahjan saaja sitoutuu hoitamaan liitteissä tarkemmin määritellyt tehtävät.

Lukija saattaa ajatella, että so what ? Potilas maksaa maakunnan (tai valtion) määrittelemän korvauksen ja saa hoitoa, joka on vähintään yhtä hyvää kuin julkisen puolen nykyisissä laitoksissa. Lukijan kannattaa kuitenkin ajatella tätä asiaa hiukan tarkemmin. Missään ei nimittäin ole luvattu, että tulevaisuus on rahoitusjärjestelyjen osalta samanlainen kuin SOTE:n alkumetreillä.

Thatcherin ja Reaganin ajatuksena oli, että yksityiset yritykset hoitavat haluamallaan tavalla kaiken ja hinnat määräytyvät markkinoilla. Yhteiskunta - There is no such thing! - sanoi Thatcher kuolemattoman viisautensa. Sen vuoksi on odotettavissa - ja uskon että Sauli Niinistö yhtyy tähän ajatukseen - että tietyn siirtymäajan jälkeen asiakkaat alkavat itse maksaa omasta pussistaan saamastaan hoidosta.

Köyhiä varten tulee olemaan valtion tai maakuntien ylläpitämiä terveyskeskuksia ja sairaaloita, mutta niitä on harvoissa paikoissa ja jonot ovat pitkät. Mutta sillä tavoin Adam Smithin ja myöhempien talouslibera-listien ideologia toteutuisi aidolla tavalla. Tällä ajattelutavalla on erittäin laaja kannatus eduskunnassa.

Otan esimerkin läheltä itseäni. Asun Espoossa Olari-Matinkylän alueella. Kävelyetäisyydeltä löytyy kolme terveysasemaa. Niistä Mehiläinen ja Terveystalo palvelevat maksavia asiakkaita, kumpikin toisin sanoen odottaa, että SOTE tulee syliin kuin lottovoitto. Kolmantena on Oma Lääkärisi (jo valmiiksi Mehiläisen omistama), jolle Espoo on jo ennaltavarautumisen tarkoituksessa ulkoistanut tämän paikkakunnan kunnalliset terveyspalvelut.

Joku hyväuskoinen saattaisi sanoa, että entäpä se valinnanvapaus! Minäkin uskon, että jopa Espoossa tulee olemaan tulevaisuudessakin tarjolla julkisia terveyspalveluja. Niitä ei kuitenkaan tarjota kaikilla paikkakunnilla. Luulen, että julkisia terveyspalveluja tulee olemaan tarjolla vain Jorvissa, johon on jo muutenkin keskitetty monipuolista sairaalatoimintaa. Siellä on sekä Espoon kaupungin että HUS:n sairaalat.

Jos Espoon kokoisessa kaupungissa on valittavana vain yksi julkisen palvelun toimipiste, kenenkään ei pidä valittaa välimatkoista. Ne ovat joka tapauksessa murto-osa kainuulaisten tai lappilaisten vastaaviin välimatkoihin verrattuna.

Lisäys 14.12.2017

Tämän päivän Iltalehdessä kerrotaan, että HUS:n hallitus on päättänyt yhteistyön aloittamisesta yksityisen terveydenhuollon kanssa. Tämä yksityinen taho toimisi HUS:n alihankkijana kaikkialla Suomessa. Iltalehden tietojen mukaan kyseinen yksityinen taho on Mehiläinen, vaikka sitä ei ole pöytäkirjaan merkitty.

Mehiläisen ja Pihlajalinnan yhtenä merkittävänä omistajana on LähiTapiola, joka haluaa, että kyseiset firmat yhdistyvät. Samalla LähiTapiola haluaa "myydä suomalaisille vakuutuspohjaisen soten ja romuttaa verorahoitteisen soten". Suunnitelmat verovaroin rahoitettavan SOTE:n romuttamisesta ovat jo siten käytännössä valmiina. Edellä tarkoittamani siirtymävaihe tulee näin ollen jäämään hyvin lyhyeksi.

En ole lainkaan selvillä USA:ssa käytetyistä sairausvakuutuksista. Sen vuoksi en pysty sanomaan, ajaako LähiTapiola Obaman vai Trumpin kannattamaa mallia. Amerikkalaiseen järjestelmään ollaan kuitenkin kovaa vauhtia siirtymässä.

Siirtyminen asiakkaiden itsensä maksamiin terveyspalveluihin on väistämätön seuraus tavasta, jolla SOTE on suunniteltu toteutettavaksi. Keskustapuolue astui karhunrautoihin, kun se poliittisen ahneuden ja suunnattoman typeryyden takia antoi kokoomukselle vapaat kädet valinnanvapauden suhteen. Luvatut säästöt eivät sovitulla järjestelyllä mitenkään voi toteutua. Säästöt toteutuvat vain, jos valtion SOTE-menoja yksinkertaisesti leikataan rajusti.

Mainittakoon, että HUS:n hallituksen päätös syntyi kokoomuksen ja vihreiden äänillä.

***** 

Koulukiusaajat 

24.11.2017 

Julkisuudessa on viime aikoina usein raportoitu ja keskusteltu koulukiusaamisesta. Opettajien osuutta kiusaamisessa on hyvin harvoin käsitelty. Satunnainen lukija saa helposti käsityksen, että kiusaajat ovat aina oppilaita - syrjäytyneitä entisiä kiusattuja. 

Kävin oppikoulua Joensuun lyseossa vuosien 1956-1965 välisen ajan (yksi vuosi jäi väliin sairastelun ja sairaalassa makaamisen takia). Minun aikanani (tutustuin neljännen luokan uusimisen takia kahteen ikäluokkaan: 1945 ja 1946 syntyneet) tärkeimmät kiusaajat olivat opettajia. Käsittelen tässä maisteri Kuivalaisen, maisteri Hallikaisen ja rehtori Kahilan osuutta. 

Maisteri Veli Kuivalainen oli äidinkielen opettajana alemmilla luokilla. Kuivalainen ei muistamani mukaan kohdistanut kiusaamista joihinkin yksittäisiin oppilaisiin. Hän inhosi sydämensä pohjasta kaikkia meitä köyhistä perheistä tulleita maalaisten ja työläisten lapsia. Erityisen inhon kohteena oli meidän puhumamme murre, jota hän kiihdyksissään yritti matkia huutaessaan ja haukkuessaan meitä alemman rodun edustajia. 

Maisteri Hallikainen (etunimi on jo unohtunut) oli äidinkielen opettajana lukiossa. Hallikainen oli alkoholisti. Hän oli tunneilla usein humalassa, saattoi lähteä kesken tunnin lähimpään ravitsemusliikkeeseen ja määräsi jonkun oppilaan pitämään kuria. Kerran rehtori joutui taluttamaan humalaisen Hallikaisen juhlasalin aamun avauksesta kesken esityksen. Hallikainen kuoli kesken lukukauden alkoholin yliannostukseen, jolloin sijaiseksi tuli runoilija Väinö Kirstinä. 

Hallikaisen ainoa muistamani opetusmenetelmä oli, että hän luki pienestä ruudullisesta sinikantisesta vihkosta tärkeäksi katsomiaan asioita, joita me kopioitiin omiin ruudullisiin sinikantisiin vihkoihin. 

Olin Hallikaisen vielä eläessä sorakieli (ilmeisesti epäonnistuneen nielurisaleikkauksen seurauksena). Eräällä tunnilla luettiin jostain kirjasta tai omista vihkoista tekstiä ääneen - jokainen vuorollaan. Kun minun vuoroni tuli, kohdalleni osui tekstiä, jossa oli tavallista enemmän r-kirjaimia. Se havahdutti torkkuvan Hallikaisen ja hän sanoi uudelleen ... uudelleen ... uudelleen, jne. Muut oppilaat nauroivat katketakseen, osa oli tippunut pulpetista. Kun näytös oli ohi, Hallikainen örisi: sinulla on sorakieli - korjaa se! 

Tämä oli ainoa kerta koko kouluaikana, jolloin opetusjärjestelmä kiinnitti huomiota tai antoi apua sorakielisyyden korjaamiseen. Siihen aikaan sorakielisyyttä korjattiin pilkkaamalla, haukkumalla tai hakkaamalla. Minä pääsin sorakielisyydestä eroon Hallikaisen kuoleman jälkeen omin neuvoin. 

Rehtori Elli Kahila oli useiden vuosien ajan suuren poikakoulun (enimmillään 900 oppilasta) rehtorina. Hän oli varmasti Joensuussa yleistä arvostusta nauttiva henkilö. Kahila oli ylivoimaisesti pahin koulukiusaaja, mitä koskaan olen nähnyt. Kahila oli luonteeltaan sadisti, hän poimi luokasta yhden tai useampia oppilaita, joita hän haukkui ja nälvi systemaattisesti vuosien ajan.

Kahilan ajatuksena varmaankin oli, että hän omalla käytöksellään legitimoi kiusaamisen. Hänen kiusaamansa oppilaat olivat tavallaan vapaata riistaa kaikille muille. Opettajat eivät olisi koskaan tulleet apuun Joensuun lyseossa. 

Kahila opetti ruotsia, ja siitä jäi lähes elinikäinen inho kyseistä kieltä kohtaan. Jos Kahila olisi kyennyt lausumaan yhdenkin lauseen sillä tavoin kuin esim. STV1:n kuuluttajat ääntävät, suhtautumiseni olisi voinut olla toisenlainen. Ruotsista kirjoitin heikon a:n, todistusta ruotsinkielen taidosta en pystyisi saamaan (ns. virkamiesruotsi). 

Ingmar Bergmanin elokuvat ja lukuisat Tukholman matkat ovat myöhemmin vähitellen muuttaneet suhtautumistani.

Yhden kerran kielitaidottomuus on tullut käytännössä vastaan. Tohtoriksi väittelyni jälkeen eräs tuntemani professori ehdotti dosentuurin hakemista hänen laitokselleen. Vähän aikaa mietin asiaa mutta sitten huomasin, että dosentuuri on virkasuhde, jossa kielitodistus vaaditaan. Asia raukesi siihen. Naureskelin ko. professorille, että laki toimii minun tapauksessani juuri tarkoitetulla tavalla, kun se karsii virkamieskunnan joukosta aineksen, joka suhtautuu periaatteellisen kielteisesti siirtomaavallan aikaisiin jäänteisiin.

Kahilasta vielä: jos hän olisi ollut irlantilainen, hän olisi ollut omiensa joukossa Magdalena-sisarten piirissä. Jos Kahila olisi ollut saksalainen, hän olisi ollut omiensa joukossa ensin kansallissosialistisessa liikkeessä ja sitten Adenauerin hallinnossa. 

Myönteisenä seikkana on mainittava, että Kahila oli käyttäytymisessään johdonmukainen. Minulle on nimittäin myöhemmin kerrottu, että hän suhtautui samalla tavoin kielteisesti omiin lapsiinsa kuin kiusattavaksi valitsemiinsa oppilaisiin. 

Yleensä koulukiusaamista harrastaneet opettajat olivat opettajan työssään hyvin luokkatietoisia. Kiusatut olivat aina alempien sosiaaliryhmien edustajia. Kiusattavaksi eivät koskaan joutuneet rovastien, rehtorien, nimismiesten tai muiden vastaavien arvovaltaisten henkilöiden lapset. 

*****

Vähän kirjoista ja musiikista 

01.11.2017 

1. Kirjoista 

Satuin lukemaan pari Paul Austerin romaania. Kimmokkeen lukemiseen sain siitä, että Auster kävi Suomessa edistämässä Sauli Niinistön vaalikampanjaa. Vai oliko kyse siitä, että Niinistö edisti Austerin uusimman kirjan myyntikampanjaa. Tai ehkä he sattuivat aivan muuten vaan yhtä aikaa Akateemiseen kirjakauppaan. No, olipa näiden tosiasioiden suhteen tilanne mikä tahansa, todella monien vuosien jälkeen tartuin englannista käännettyyn kaunokirjallisuuteen. Totean tähän heti, että seuraavaan kertaan menee varmasti vielä useampia vuosia. 

Lukemani Austerin kirjat ovat Timbuktu ja Mies pimeässä. Ne ovat asetelmaltaan ja juonen käänteiltään nokkelia ja hyvin kirjoitettuja. Varsinkin jälkimmäisessä leikitään muodikkaasti rinnakkaistodellisuuden käsitteellä. Kirjat ovat hyvin helppolukuisia ja niistä selviää vaivatta lyhyessä ajassa. Itse asiassa on niin, että kirjan on pakko olla helppolukuinen, jotta se saisi Yhdysvalloissa laajan lukijakunnan. Kirjat ovatkin Yhdysvalloissa erittäin suosittuja ja Auster nauttii suurta arvostusta lukijoiden keskuudessa. 

Mitään erityistä jälkivaikutelmaa Austerin kirjoista ei jää. Mikään näiden kahden kirjan sisällössä ei jää erityisesti mieleen eikä ainakaan houkuttele lukemaan toisia Austerin kirjoja - tai lukemaan niitä uudelleen.  Ne ovat tyypillistä ajankulun tarpeisiin tuotettua kirjallisuutta, joka sopii hyvin esimerkiksi junamatkoille. 

Esimerkkinä kokonaan toisenlaisesta ja lukijan kannalta paljon vaativammasta kirjallisuudesta voi mainita Imre Kertészin koko tuotannon. Ensimmäisenä hänen kirjoistaan osui käteeni Kaddish syntymättömälle lapselle ja se niin sanotusti koukutti välittömästi. Kirja alkaa seuraavasti: 

"Ei!" sanoin heti ja saman tien, hetkeäkään epäröimättä, oikeastaan vaistomaisesti, sillä nykyäänhän on aivan luonnollista, että vaistomme toimivat vaistojamme vastaan, että vaistojemme sijasta tai jopa niiden tavoin toimivat niin sanoakseni vastavaistot - yritän olla henkevä, jos tätä nyt voi pitää henkevyytenä ... 

Ja niin teksti jatkuu, polveilee ja kiertyy sisäkkäisiin (rekursiivisiin?) pohdintoihin muutaman sivun verran yhtenä kappaleena (kirjassa on vain muutama kappalejako),  jonka jälkeen lainausmerkeissä oleva sana Ei toistuu ja itse asiassa näistä sanoista muodostuu varsinainen tarina, jonka todellinen merkitys valkenee vasta vähitellen. 

Kertészin kirjoja ei voi lukea ohimennen, ajanvietteeksi. Niihin on paneuduttava ja ne muodostavat ainakin minun tasoiselleni, kirjallisesti sivistymättömälle ihmiselle todellisen haasteen. Mutta toisaalta on sanottava, että jäljellä oleva vähäinen aikani ei riitä siihen, että tuhlaisin sen ajankulukirjallisuuteen. Tästä johtuu, että suomeksi kirjoitetut kaunokirjalliset teokset jäävät lähes tyystin lukematta. Muutamia Finlandia-voittajia olen lukenut, mutta mutta ... 

Saksassa asuneen unkarinkielellä kirjoittaneen Kertészin kirjat ovat Outi Hassin loisteliaasti suomentamia. Niitä on todella nautinnollista lukea ja kirjat houkuttelevat lukemaan niitä uudelleen ja uudelleen. Nämä kirjat ovat parasta klassista musiikkia kirjallisuuden muotoon saatettuna. 

Kun katselin Kertészin suomeksi käännettyjen kirjojen painovuosia, jouduin häpeäkseni toteamaan, että en tiennyt niiden olemassaolosta mitään ennen vuotta 2006, jolloin hankin unkarilaisen elokuvan Kohtalottomuus. Se perustuu Kertészin saman nimiseen esikoisromaaniin. Elokuva sinänsä on ihan hyvä vaikkakaan ei mikään mestariteos. Se kertoo unkarilaisen juutalaispojan joutumisesta keskitysleirille vuonna 1944. 

Mielenkiintoisinta DVD-levyllä on Kertészin haastattelu. Hän mainitsee ensin kieltäytyneensä jyrkästi elokuvan käsikirjoituksen kirjoittamisesta. Tehtävään palkattiin kuuluisa englantilainen käsikirjoittaja, joka sijoitti alkuun Saving Private Ryan -tyyppisen johdannon, jolle elokuva on takauma. Kertész sanoo, että tämä kirjoittaja ei ollut ymmärtänyt edes kirjan perusideaa ja sen vuoksi hänen oli itsensä tehtävä käsikirjoitus. Kirjassa, joka kertoo tietenkin kirjoittajan omista kokemuksista, ideana on, että poika joutuu keskitysleirille mistään mitään tietämättömänä. Myös katsoja halutaan johdatella tarinan läpi tietämättä, mitä pojalle tulee tapahtumaan. Tähän kytkeytyy tiiviisti kohtalottomuuden idea, jota Kertesz on selittänyt syvällisellä tavalla lukuisissa puheissaan ja esseissään. 

2. Musiikista

Olen musiikin kuuntelijana kaikesta päätellen jotenkin vajavainen. Vaikka olen kuunnellut klassista musiikkia 15-vuotiaasta lähtien (jo ensimmäinen ostamani LP-levy oli ooppera) ja käytän siihen hyvin paljon aikaa, minulta puuttuvat lähes kokonaan useimmille intohimoisille musiikin harrastajille tyypilliset reaktiot ja kokemukset. Musiikki on minulle enemmän haaste kuin tunne-elämys. Kuuntelen jotain sävellystä niin monta kertaa, että opin sen tuntemaan (näiden joukkoon kuuluvat jo kaikki Verdin ja Wagnerin oopperat). Jotkut sävellykset tulevat tutuksi muutamalla kerralla (tyypillisesti Puccini ja Rossini), toisia joutuu kuuntelemaan kymmeniä kertoja (Alban Berg).

En ole koskaan fanittanut ketään enkä koskaan niin sanotusti haltioidu konserteissa. Minun kasvoillani eivät koskaan valu kyyneleet esityksen aikana. En osaa edes kuvitella miltä sellainen tunne tuntuisi, että moinen reaktio voisi syntyä. 

Viimeisimmän kymmenen vuoden aikana on kuitenkin ollut kolme kertaa sellainen konsertti, että väreet kulkevat hetken aikaa keholla ja ihokarvat nousevat pystyyn. Tällaista tilannetta ei ole kertaakaan tullut vastaan Helsingin Musiikkitalossa. Kaikki kerrat ovat olleet Tukholman Hötorgetin varrella olevassa Konsertti-talossa. 

Parhaiten on jäänyt mieleen ruotsalaisen Jakob Koranyin esittämä Haydnin sellokonsertto. Konsertossa ei sinänsä ollut mitään erityistä, mutta kun Koranyi alkoi soittaa kadenssia, heti ensimmäisten sekunttien aikana tajusin, että hän joko soittaa oman versionsa tai improvisoi. Se on kokemuksena parasta, mitä koskaan olen konsertissa kuullut. Kadenssi oli sellaista musiikkia, jota Haydn säveltäisi, jos olisi nyt elossa. 

Ylimääräisenä Koranyi soitti kaikille tutun kappaleen Ack Värmeland du sköna. Ennen kappaleen esittämistä Koranyi muistutti kuulijoita tämän tunnetun laulun yhtäläisyyksistä Smetanan Moldaun ja Israelin kansallislaulun kanssa. Myös tässä Koranyi soitti ensimmäisen "säkeistön" normaaliin tapaan mutta jatkoi sitten improvisoimalla. Esitys oli huikea. 

Toisena erityisesti mieleen jääneenä esityksenä on mainittava Beethovenin yhdeksäs sinfonia ja erityisesti kohta, jossa Eric Ericsonin Kamarikuoro yhtyy kaikella voimalla mukaan. Kuuloni on osittain vaurioitunut ja sen vuoksi esim. Kansallisoopperan live esitykset ovat osittain pelkkää kärsimystä. Kovat lauluäänet jostain syystä säröytyvät korvissani. Tukholman konserttitalossa tätä ei ole tapahtunut koskaan. Beethovenin yhdeksäs tulee aika ajoin todella kovaa mutta äänen säröytymistä ei tapahtunut - ei siinä esityksessä eikä missään muissakaan. 

Äänen säröytyminen on varmasti tekemisissä akustiikan kanssa. Kansallisoopperan akustiikasta en osaa sanoa juuri mitään, sillä kartan siellä käymistä vaikka olenkin innokas oopperoiden kuuntelija ja katselija (blu-ray -levyt ovat olleet pelastus). Sen sijaan olen ehdottoman varma, että Tukholman Konserttitalon akustiikka on loistava ja aivan omaa luokkaansa verrattuna Helsingin Musiikkitalon akustiikkaan. 

Musiikkitalon iso rahoittaja on YLE/RSO ja sen vuoksi Suomessa kuuluu olla sitä mieltä, että Musiikkitalo on  erinomainen. Minä en kuitenkaan ole koskaan pitänyt Musiikkitaloa akustisesti onnistuneena. Talo on rakennettu arkkitehtuurin ehdoilla eikä akustiikasta ole välitetty vähääkään. Salissa on useita katvepaikkoja, joihin musiikki kuuluu erittäin huonosti. Parvella bassot korostuvat aivan käsittämättömällä tavalla. On tuurista kiinni, onnistuuko sijoittumaan paikalle, johon musiikki kuuluu tasapainoisesti.

Musiikkitalo ei yksinkertaisesti sanottuna soi. Jos joku ei tätä usko, kannattaa matkustaa Tukholmaan. Siellä on vanha laatikkomallinen konserttitalo, joka todella soi istuipa missä päin salia tahansa. Olemme kumppanini kanssa istuneet sekä permannolla että parvella ja musiikki kuuluu joka paikassa yhtä loisteliaasti. 

Vuoden 2017 Maj Lind -pianokilpailun yhteydessä Ralf Gothoni ja kansainvälinen tuomaristo ovat kuitenkin sanoneet ääneen sen, minkä hyvin monet konserteissa käyneet ovat tienneet koko ajan. Musiikkitalon akustiikka on toivoton. Se voitaisiin ehkä helpostikin korjata, mutta Suomessa arkkitehtuuri on niin arvokas asia, että korjaukset jätetään todennäköisesti tekemättä. Suomihan on arkkitehtuurin Japani, vai miten se vanha hokema kuuluikaan. 

 ***** 

Ranska ja Saksa EU:ssa 

03.07.2017 

Eikö meistä lähdekin mahtava töminä! 
sanoi hiiri norsulle keskellä siltaa. 

Yllä oleva lausuma kertoo kaiken oleellisen Macronin ja Merkelin ensimmäisestä tapaamisesta. Macron ei varmastikaan sanonut sitä ääneen. Voi olla että Macron ei edes ajatellut sitä. Totuus kuitenkin on, että jos Ranska ja Saksa astelisivat sillalla, töminä olisi yhtä mahtava riippumatta siitä, olisiko Ranska siinä mukana vai ei. Juuri tämän vuoksi Macronilla on suunnaton tarve saada aikaan järjestely, jossa Ranska ja Saksa - ilman pienempien valtioiden sähläämistä - johtavat yhdessä EU:ta ja erityisesti euro-aluetta.

Tätä linjaa ajaa voimakkaasti Valéry Giscard D’Estaing, joka on kirjoittanut aiheesta myös kirjan. Sitä esiteltiin YLE 1:n Eurooppalaisia puheenvuoroja -sarjassa 8.6.2017. Ranska ja Saksa yhdessä - ilman toisia - ei siis ole Macronin itsensä keksimä idea. 

Macron on opportunisti, kuten ranskalaiset yleensäkin - vaalitulos presidentin ja parlamenttivaaleissa ei olisi muuten selitettävissä. Äsken hän oli vasemmistolainen, nyt lähempänä keskustaa tai jonkinlaista kuvitteellista valtavirtaa, huomenna ties mitä. Neljä ministeriä on lyhyen ajan kuluessa eronnut Macronin nimittämästä hallituksesta korruptioepäilyjen takia. Siinä sentään on nähtävissä jonkinlaista jatkuvuutta. 

Ranskan suuruuden ajat ovat jossakin kaukana historiassa. Ranskalle on käynyt hiukan samalla tavalla kuin minulle itselleni palkintojen, kunniamerkkien ja arvonimien osalta. Voitin 1950-luvulla kansakoulun kolmannella luokalla toisen palkinnon 3:n kilometrin hiihdossa, serkkupoika voitti. Palkinnoksi sain pienen alpakkalusikan. Sen jälkeen on tällä rintamalla ollut hiljaista. 

Ranska puolestaan pärjäsi hyvin 1. maailmansodassa, mutta sen jälkeen sotarintamalla ja muillakin vallan näyttämöillä saavutukset ovat olleet vaatimattomia. Toisessa maailmansodassa Ranska hävisi Saksalle - vastaan panematta. Lahkeet alkoivat lepattaa. Sittemmin Ranska on sotinut joittenkin pienten ja köyhien maiden kanssa - huonolla menestyksellä. Hyvänä esimerkkinä on Indokiinan sota.

Klassisen musiikin alalla yksikään suurimmista säveltäjistä - todellisista musiikin jättiläisistä - ei ole ranskalainen. Myös filosofian alalla viimeisimmän 2000:n vuoden ajalta suurimmat ovat saksan kielialueelta. Kirjallisuuden alalla mielipiteet menevät varmasti eri suuntiin. Omiin suosikkeihini ranskalaisia ei kuulu. 

Viimeinen ranskalainen suurmies oli Charles de Gaulle. Yannis Varoufakisin mukaan de Gaulle vastusti USA:n masinoimaa Euroopan hiili- ja teräsyhteisöä (ks. Varoufakis: Maailmantalouden Minotauros, Vastapaino 2014). Kyse ei ollut rauhasta vaan rahasta. Suomen oikeistopoliitikot ovat kuulleet tämän sanan joko väärin tai eivät ole ymmärtäneet hankkeen todellista luonnetta.

Toisen maailmansodan jälkeen USA tarvitsi kommunistista Neuvostoliittoa vastaan ehdottoman kuuliaisia liittolaisia. Päästämällä sodassa hävinneet Saksan ja Japanin USA:n markkinoille USA turvasi sekä taloudelliset että poliittiset etunsa. Varoufakisin mukaan Saksa ja Japani eivät ole ulkopoliittisesti itsenäisiä.

Suomessa Ranskan ja Saksan tiivistyvään yhteistyöhön on yleisesti ottaen suhtauduttu innostuneesti. Näin varsinkin poliittisen oikeiston taholla. Poliittiseen oikeistoon lasken sosiaalidemokraatit ja kaikki puolueet siitä oikealle. Jos nimittäin näistä puolueista muodostetaan satunnaisotannalla millainen hallitus tahansa, se noudattaa aina samaa talous- ja eurooppapolitiikkaa (austerity).

Vasemmistoon kuuluu ainoastaan vasemmistoliitto, josta valitettavasti on tullut aidon vasemmistopuolueen varjo. Puheet ovat siinä määrin vailla terää, että niillä pärjäisi hyvin koiralle lässyttämisen suomenmestaruuskilpailuissa.

Kun yrittää ymmärtää tapaa, jolla Suomi esiintyy erilaisilla EU:n ja erityisesti Saksan foorumeilla, mieleen tulee pakosta sana mielistely. Sana on peräisin venäjän kielestä. Kaikki vanhemmat ihmiset, jotka ovat katsoneet vanhoja venäläisiä elokuvia, tuntevat fraasin: милости просим (pyydämme nöyrimmästi). Siinä venäläinen maaorja pyörittelee hattua kädessään, kumartelee ja sopertaa.

Tämä on se asenne, joka on juurtunut syvälle suomalaisten poliitikkojen mieliin - venäläisen maaorjan asenne. Sillä on tietenkin pitkä historia - varsinkin Saksan suuntaan. Sieltä on käyty hattu kädessä pyytämässä apua - kerta toisensa jälkeen.

Suomi on pieni ja köyhä maa. Sen vuoksi Suomen ei kannata öykkäröidä mihinkään suuntaan. Suurvaltojen johtajien haukkuminen, johon mm. YLE:n toimittajat ja välillä jopa kuuluttajat syyllistyvät, on ainakin minun mielestäni asiatonta. Suomen kannattaisi olla hyvissä väleissä kaikkien ja erityisesti naapureittensa kanssa - ystävällisinä ja kohteliaina mutta kuitenkin selkä suorana ja pää pystyssä.

*****